Ehkä se kertoo jostain jotain, että edellisestä – melko lyhyestä – postauksesta on jo melkein vuosi. Kai tämä on nyt sitten sitä oravanpyörää, kun joskus (aika useinkin itse asiassa) tuntuu siltä, että hetkestä toiseen on suorittamassa jotain, ja sitten suorittamisten välillä lamaantuu paikalleen ja aivot lyö tyhjää. Ja kohta taas mennään. Tekemään jotain järkevää. Jotain tuottavaa. Tai ihan vain tekemään asioita, jotta elämä pysyy pinnalla. Ei ehkä plaanissa, mutta sentään pinnalla.

Tänä viikonloppuna ajauduin pysähtymään. Ei lähdetty minnekään. Otin sen ajan, että kävin puhelimeen kertyneitä kuvia läpi. Kaivoin oikean kameran esille. Kävin koiran kanssa kävelyllä ja tutustelin taas lähiympäristön kanssa, jota ei ole ollut aikaa aikoihin huomata (ainakaan valoisalla).

Pysähdyksen jälkeen aloin kirjoittaa. Kuunnella omia ajatuksia. Muotoilla niistä lauseita. Välittämättä siitä miten merkityksellisiä ne ovat maailman jatkumossa. Elävän ihmisen tuottamaa tekstiä, joka ei perustu järjestelmään syötettyyn tietoon, vaan elettyyn elämään. Kohdattuihin ihmisiin. Koettuihin tunteisiin. Ilon hetkiin. Surun hetkiin. Pelon hetkiin. Rohkeuden, riemun ja innostuksen hetkiin. Rakkauteen. Elämään.

Huomaan olevani uupunut mustavalkoiseen maisemaan, jossa kaikki värillisetkin asiat ovat vähän sellaisia vesittyneitä. Harmaan ja ruskean eri sävyjä kaikkialla. Siellä täällä jäätä ja likaista lunta. Kaipaan värejä. Tuntuu hyvältä katsoa kuvia kesältä, kun oli vehreää ja aurinkokin paistoi.

Ihan kohta on krookusten ja narsissien aika. Ihan kohta valoa riittää iltamyöhään ja ihan kohta vesittyneet värit väistyvät. Ihan kohta, kun jaksaa vielä hetken odottaa.

On vähän niin kuin olisi herännyt horroksesta huomaamaan, että maailma ympärillä on herännyt eloon.

Ensin talvi ja sitten kevät on ollut rutiinia. Aamulla töihin, alkuillasta kotiin, ruokahetki, koira ulos, liian vähän aikaa aloittaa mitään, joten aika valuu turhaan scrollailuun. Koira uudelleen ulos, iltapala ja nukkumaan. Uudestaan. Ja uudestaan.

Sitten tulee viikonloppu. Ja menee. Käytiin Kanteleella. Juuri kun pääsi alkuun, piti taas lähteä. Odotin valon lisääntymistä. Ja sitten kun valo tuli, sitä ei tahdo oikein kestää. Kaikki alkaa käydä ylikierroksilla.

Ilmeisesti lähes kaikki yrittävät saada maailman valmiiksi ennen kesää. Saavuttaa deadlinet, kuolemanrajat.

Sitten yhtäkkiä tämä päivä. Kun aurinko paistaa. Koiralla ei ole kiire mihinkään ja omenapuut kukkii.

Rikasta sitä mitä haluat elämääsi enemmän. Siirrä syrjään, anna vähemmän tilaa sille, mitä haluat elämääsi vähemmän. Yksi elämä, tässä ja nyt.

Viime vuoteen mahtui niin paljon, että siinä hetkessä ei osannut sanoa mitään. Otti vain vastaan. Ehkä tilanne on nyt sen verran vakaampi, että voi taas alkaa kirjoittaa. Purkaa ja palastella.

Jälkikäteen katsottuna, oli lähellä, etten olisi polttanut itseäni loppuun. Havaitsin sen itsekin, sanoin jopa ääneen, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään, hyssytteli vain että no voi, koita jaksaa. Hain ja sain uuden työpaikan ja syksyn aikana on löytynyt tasapaino. Uusi työ on hyvä ja vihdoin tämä kulma elämäni kolmiosta (minä – koti – työ) on jotenkin ojennuksessa.

Myös koti – joka kattaa elämäni lähimmät suhteet ja kotielämän – on itse asiassa aika seesteistä. Tiedostan, että nyt on se hetki, kun rakkaus on läsnä. Haluan ottaa siitä kaiken irti nyt, ei joskus myöhemmin, kun kaikki muu on valmista, mutta rakastettu ei ehkä ole täällä enää.

Mutta se kolmas kulma. Minä. Minä ja minun kehoni. Minun kehoni, joka ei ole koskaan ollut näin suuri. Kehoni, jonka koko on ylittänyt jonkilaisen kynnyksen… enää ei ole kyse ulkonäöstä, se alkaa vaikuttaa siihen mitä voi tehdä. Miten voi tehdä. Huomaan, etten halua lähteä kaikkien kanssa kävelylle. En pysy mukana. Eivät varmaan hekään viuhtoisi menemään ihan samalla tahdilla, jos olisi kolme isoa perunasäkkiä koko ajan matkassa mukana. Keho ei olee enää voimavara. Se tekee asioista vaikeampaa. Kehoon on ilmestynyt kiputiloja. Liikaa kuormaa tukirakenteille. Kehopositiivisuus on yksi asia, kiputilat ja jokapäiväinen kamppailu ihan toista. Häpeä siitä, on epäonnistunut säilyttämään tyttömäisen hoikkuuden kaatuu ensimmäiseen laariin. Fyysinen pahoinvointi kaatuu jälkimmäiseen.

Viime vuoteen sisältyi kaksi merkittävää kohtaamista suurin piirtein ikäisteni naisten kanssa. Toinen ei varsinaisesti ollut kohtaaminen, sillä päähenkilö nukkui ikiunta valkoisessa arkussa. Ihminen, jonka tapasin viimeksi noin 10 vuotta sitten. Tapaamisen jälkeen tiedostin, että haluaisin hänet ystäväksi, mutta koska hänen elämänsä oli jo sen verran täynnä ihmisiä, luovutin. Mutta ihailin häntä etäältä. Hänen iloisuuttaan, pirteyttään, energisyyttään ja sutjakkuuttaan. Ja vaikka hän teki kaiken oikein, juuri niin kuin terveydenhoidon oppaissa käsketään, hän sairastui ja lopulta menetti elämänsä. Jäljelle jäi kysymys miksi sitten minä – viallinen, joka teen asiat väärin – olen vielä täällä?

Toinen merkittävä kohtaaminen oli ystävän kanssa, jota en ole tavannut muutamaan vuoteen. Elämä ja korona ja kaiken maailman asiat ovat aina tulleet eteen. Myös hän oli vuosia kamppaillut kehonsa kanssa ja viime vuoden aikana oli tapahtunut muutos. Eikä muutosta toteutettu yhdenkään internetin käärmerasvakauppiaan tai elämäntapagurun kanssa, vaan terveydenhuollon kautta saatujen palvelujen kautta. Loppujen lopuksi prosessiin sisältyi myös vatsalaukun ohitusleikkaus ja ystäväni voi paremmin. Kun on kevyempi, jaksaa paremmin. Kaikki on kevyempää. Elämä rullaa helpommin. Kivut ei vie energiaa. Peilaan itseäni ystävääni. Olenko minä jo siinä vaiheessa, vai ajattelenko edelleen, että koska itse paino-ongelmani keitin kasaan, itse se pitää myös osata purkaa.

Eilen hakeuduin ensimmäisen kerran HUS:in terveyskyla.fi sivustolle. Tänään jatkan tutustumista. Koska rikasta sitä, mitä haluat lisää.

Poikkeuksellisen pitkä lomani alkaa lähestyä puoliväliä. Samanaikaisesti on helpottunut siitä, että alan toipua yli vuoden prässistä. Toisaalta olen ahdistunut siitä, että tuhlaan aikaa tyhjänpäiväiseen olemiseen, kun olisi niin paljon tehtävää… Ja iso osa siitä tyhjänpäiväisestä olemisesta täyttyy toisten ajtuksilla. Ajankuluksi tarkoitetuilla sarjoilla, toisten kirjoittamalla ja esittämällä musiikilla, toisten tarinoilla ja kuvilla. Ei hetkeäkään, jota en täyttäisi jollakin metelillä.

Laitoin häkytyksen puolen tunnin päähän. Puoleen tuntiin en ota puhelinta käteen. Ei mitään tilan täyttävää. Läsnäoloa itselle.

Naapurilla on jasmiinia aitana. Mikä ihana tuoksu!

Onko se niin ihme, että pitkä ja pimeä talvi uuvuttaa? Kasvit osaavat varautua paremmin. Menevät lepotilaan odottamaan sitä hetkeä, kun on taas valoa ja voimaa ponnistaa ihmisten ilmoille.

Talvi (ja työ) imaisi mehut minustakin. Takana on ensimmäinen vuoteni työssä, jossa aivojen prosessorit pyörii täydellä teholla tunnista toiseen, päivästä päivään. Totaaliselta ylikuormitukselta on pelastanut lisääntynyt valo. Nelisen viikkoa pitää vielä jaksaa ja sitten saa päästää aivot tauolle. Pääsee keskittymään kaikkeen siihen, mihin talvella ei ole riittänyt aika ja potku.

Aamulla silmiin osui naapuritalon muurin päällä, pensaiden juurella kasvava pieni ja sievä vaahteranpoikanen. Kerroinko jo, että vaahtera on mun lempipuu?