Sydämelle

Blog

  • Hello world!

    Welcome to WordPress. This is your first post. Edit or delete it, then start writing!

  • Väliaika – kahvia ja pullaa

    Aloitin noin kolme ja puoli vuotta sitten. Halusin kirjoittaa siitä miten pitäisin huolta sydämestäni, joka ei ole särkynyt, mutta olen laiminlyönyt sen ja verisuoniston fyysistä hyvinvointia ties miten pitkään. Mutta sitten tuli kaikenlaista. Oma tupa ja perunamaa ja koko homma levisi enemmänkin henkisen sydämen hyvinvoinnin puolelle.

    Koko ajan on niin monia asioita, joista haluaisi kirjoittaa. Ja niin vähän mistä kirjoittaa, koska tuntuu siltä, että jokseenkin kaikki sanottava olisi lähinnä aiheen vierestä. Pitäisi ymmärtää pysyä lokerossa. Tai sitten ymmärtää, että sydämessäni on paljon huoneita.

    Miten sydämeni voi nyt?

    Ei varmaan ainakaan paremmin kuin kolme vuotta sitten. Ongelma on aina ollut saada pidettyä liikettä yllä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen staattisuuteen taipuvainen. Tämä kelkka olisi saatava jotenkin käännettyä. Siihen kai ajattelin kirjoittamista avuksi. Jos olisi joka viikko pakko keksiä jotain sanottavaa toteutuneesta liikkeestä, se edellyttäisi, että olisi luotava liikettä. Ehkä sen jälkeen voisi palkkioksi kirjoittaa siitä kaikesta muusta. Ihmeellisistä maisemista. Touhuilusta, rakentamisesta, korjaamisesta.

    Vastaus kysymykseen. Vähän yli vuosi sitten hakeuduin lääkäriin, koska olin valvonut kuukauden ja aloin olla aika sekaisin. Samassa yhteydessä pyysin kolesterolitestiä. Sain kaksi hengähdyspäivää ja statiinireseptin. ”Tässä ei nyt mitään elämänmuutoksia aleta odottelemaan.”

    Mikä lopulta muuttui? Kolesteroliarvot laskivat nopeasti. Painoa alkoi hiljalleen karisemaan, kunnes se sitten hiipi kesän herkuttelujen ja syksyn omenapiirakkakauden myötä takaisin. Jokseenkin heti sen jälkeen kun erehdyin punnitsemaan itseni. Itselleni toimii siis vaatteet parempana indikaattorina muutoksesta. Leivän päälle siveltävä rasva muuttui Benecoliksi (yllättäen ”kevyt” vaihtoehto on muotoutunut mieluisimmaksi), ja sitä kuluu n. 2kg vähemmän kuukaudessa verrattuna entiseen.

    Puolikas kerma-mustikkatäytekakku ruokapöydällä.
    Voisi luulla, että täytekakku on epäterveellistä, mutta itse asiassa nämä omatekoiset kakut ovat herkkuna parhaasta päästä. Kokonaisessa kakussa on noin kilon verran pakastemustikkaa, ja kakkupohjassa on rasvan sijaan paljon kananmunia. Kermaakin on kohtuullisen ohuet kerrokset.

    Ja sitten on se minun addiktioherkkuni, suklaa. Fazer näköjään osallistui talkoisiin lopettamalla ylivoimaisesti parhaan mustikkajugurtticrisp suklaan valmistamisen, pilaamalla Dominokeksit, ja ilmeisesti myös Fazerina ja muut tryffelityyppiset suklaat tehdään nykyään äklömakealla säästöreseptillä. Ja tietysti myös hinnan ponnahtaminenpilviinvaikuttaa. Mieli sanoo, että onpa typerää. Järki sanoo, että onpa hyvä juttu.

    Jäätelön syöminen loppui kuin seinään, kun kävi ilmi, että suurin osa jäätelötehtaista jatkaa tyytyväisenä toimintaa Venäjällä. ”Me tässä tapetaan ihmisiä, mutta hei, ota jäätelö.” Koska jäätelö on hyvää, päädyin ostamaan jäätelökoneen, jolla saa tehtyä omat jäätelöt. Ja siinä tehdessä tulee myös huomanneeksi mistä sitä jäätelöä oikestaan tehdään… kermaa, kermaa ja kermaa. Huhhei.

    Ei se fyysinen sydän kirjoittamalla kehity. Liikkeelle on päästävä.

  • Keltainen tupa ja perunamaa

    Menossa on kolmas kesä Keltaisen talossa ja minulla on ikioma, omin voimin raivattu perunamaa. Kävimme viime vuoden keväällä Hankkijalla jostain syystä ja sieltä tarttui heräteostoksena mukaan 10 kilon säkki Siikli perunansiementä, joille tietenkin täytyi kaivaa perunamaa.

    Kaikki alkoi keväisenä lauantaina, kun mäyräkoira jumittui taas kerran paikoilleen ja piti keksiä sellaista tekemistä, mitä voisi tehdä tässä paikassa juuri nyt.
    Piirsin sulavaan hankeen puutarhan ääriviivat ja iskin kulmiin risut pystyyn. Viritin langat kulmarisujen väliin ja iskin lisää risuja pystyyn lankoja pitkin. Loppujen lopuksi näistä risuista tulikin risuaidan pystypuita.

    Pihalla on vuosia levossa ollut perunapelto, että ei nyt ihan suosta tarvinnut lähteä liikkeelle. Tallin takaa löytyi kyllä puutarhajyrsin, joka tallista löytyneen käyttöohjekirjan mukaan oli otettu käyttöön vuonna 1981. Härveli oli kuitenkin jyrsimisensä jyrsinyt ja toimitimme sen sorttiasemalle. Katselin aikani uusien jyrsimien hintoja; muutama ihan kohtuullinen versio olisi löytynyt huutokaupoista tai torista. Mutta olemattomalla budjetilla päädyin kuitenkin hankkimaan yhden Fiskarsin vaihtopää varren mihin saa kiinnitettyä erilaisia päitä. Omaan välinevalikoimaan kuuluu rautaharava, joka on yksi parhaista hankinnoista puutarhaani, sekä nurmikonrajaaja, jolla olen nitkuttanut pellon päälimmäisen kerroksen siististi rikki.

    Piharakennuksesta löytyi valmiina teräväpiikkinen heinähanko, jolla sain kaivettua maasta heinällä ja rikkaruohoilla kuorrutetun pintakerroksen. Minä kaivoin ja mies rahtasi multapaakkuja kottikärryillä tontin rajalle, jonne ajateltiin tehdä pieni valli, johon istuttaa ruusuja ja sen semmoista.

    Kun pintakerros oli saatu pois, alkoi maan kääntäminen. Piharakennuksesta löytyi myös suhteellisen uudenkarhea perunakuokka, jolla parhaani mukaan möyhensin kovaksi pakkautunutta savimaata ja poimin samalla joukosta rikkaruohojen (lähinnä voikukkien) juuria. Jälkikäteen ajateltuna tämä vaihe olisi varmaan sujunut paremmin hieman toisenlaisella kuokalla, mutta niillä mennään mitä käytettävissä on. Hiki virtasi ja lihakset huusi hallelujaa äkkinäisesti alkaneesta fyysisestä rasituksesta, mutta palkkiona oli n. 16 metriä kahden vaon perunamaata.

    Ennen perunoiden istutusta kippasin savimaan sekaan pussikaupalla mustaa multaa ja lopulta päästiin perunoiden istutusvaiheeseen. Koko prosessin ajan touhussa oli mukana mäyris, joka on muuten todella näppärä vakojen kaivamisessa. Harmi vain, ettei hänen näkemyksensä vakojen suunnasta oikein vastaa omaani. Jonkin verran oli myös epäselvyyttä siitä oltiinko istuttamassa perunoita vai kaivamassa niitä ylös.

    Maasta se pienikin ponnistaa
    Perunanvarret kasvaa. Istutin sarkojen päätyihin samettikukkia vetämään puoleensa mahdollisten tuholaisten huomion.

    Alun perin oma ajatukseni oli, että jos jokainen peruna tekee n. 5 poikasta, meillä olisi kauden päätteeksi noin 50 kiloa perunaa. Joka on n. 45 kiloa enemmän kuin olemme yleensä tottuneet vuodessa käyttämään. Peruna on jostain syystä arjessa unohtunut, riisi ja pasta ovat vallanneet perunoiden tontin helppokäyttöisyydellään. Arvioni meni metsään. Perunaa tuli loppujen lopuksi yli 120 kiloa. Tämä tietysti aiheutti kysymyksen, että miten ja missäs nämä nyt sitten säilötään? Ei minulla ole mitään +4-6 asteessa stabiilisti pysyvää pimeää tilaa, jossa ilma kiertää. Paitsi kaupunkikodin jääkaappi…

    Erilaisista ohjeista löysin tiedon, että perunat pitää saada nopeasti pimeään, etteivät ne viherry. Missään ei mainittu, että perunoiden kannattaisi antaa vähän kuivahtaa, etteivät ne ala mätänemään. Loppujen lopuksi päädyin kauppaamaan artesaanipottuja työkavereille ja kärräsin kolmen kilon pusseja sukulaisille ja tuttaville. Ja meidän jääkaapissa oli jokaisella hyllyllä isoja, puisia viinilaatikoita täynnä perunoita. Viimeiset omat perunat syötiin pääsiäisenä.

    Talosta ei löytynyt valmiina kappamittoja, joten tein sellaiset itse.

    Tänä keväänä Hankkijalle mentiin nimenomaan perunoita varten. Kun muiden kaupunkikodeissa ikkunalaudoilla on viherkasveja ja koriste-esineitä, meidän ikkunalautoja koristi muutaman viikon ajan 15 kiloa itämään otettua siemenperunaa. (10 kiloa Siikliä ja heräteostoksena 5 kiloa Annabelleä: pussissa luki maailman paras peruna, joten pitihän sitä kokeilla. Mainostuksen uhri…)

    Istutus meni ehkä aavistuksen myöhäiseksi, kun kuumien kelien takia ei jaksanut ja pystynyt tekemään toista perunapenkkiä tämänvuotisille perunoille. Onneksi kesäkuun alkuun mahtui yksi viileämpi viikonloppu, jonka aikana urakoin kasvimaalla ja kaikki 15 kiloa saatiin lopulta maahan.

    Varret ovat hyvässä alussa ja multauksen jälkeen saa keskittyä odottelemaan. Elokuun loppupuoliskolla voinee alkaa kaivelemaan tämän kauden ensimmäiset omat perunat esille. Oletettavasti tänä vuonna tulee vielä enemmän perunaa, joten luvassa on taas perunoihin liittyvää puuhaa, kun ”perunapirssi” lähtee jakelemaan perunapusseja.

  • Valkoisen paperin ylitys

    Ehkä se kertoo jostain jotain, että edellisestä – melko lyhyestä – postauksesta on jo melkein vuosi. Kai tämä on nyt sitten sitä oravanpyörää, kun joskus (aika useinkin itse asiassa) tuntuu siltä, että hetkestä toiseen on suorittamassa jotain, ja sitten suorittamisten välillä lamaantuu paikalleen ja aivot lyö tyhjää. Ja kohta taas mennään. Tekemään jotain järkevää. Jotain tuottavaa. Tai ihan vain tekemään asioita, jotta elämä pysyy pinnalla. Ei ehkä plaanissa, mutta sentään pinnalla.

    Tänä viikonloppuna ajauduin pysähtymään. Ei lähdetty minnekään. Otin sen ajan, että kävin puhelimeen kertyneitä kuvia läpi. Kaivoin oikean kameran esille. Kävin koiran kanssa kävelyllä ja tutustelin taas lähiympäristön kanssa, jota ei ole ollut aikaa aikoihin huomata (ainakaan valoisalla).

    Pysähdyksen jälkeen aloin kirjoittaa. Kuunnella omia ajatuksia. Muotoilla niistä lauseita. Välittämättä siitä miten merkityksellisiä ne ovat maailman jatkumossa. Elävän ihmisen tuottamaa tekstiä, joka ei perustu järjestelmään syötettyyn tietoon, vaan elettyyn elämään. Kohdattuihin ihmisiin. Koettuihin tunteisiin. Ilon hetkiin. Surun hetkiin. Pelon hetkiin. Rohkeuden, riemun ja innostuksen hetkiin. Rakkauteen. Elämään.

    Huomaan olevani uupunut mustavalkoiseen maisemaan, jossa kaikki värillisetkin asiat ovat vähän sellaisia vesittyneitä. Harmaan ja ruskean eri sävyjä kaikkialla. Siellä täällä jäätä ja likaista lunta. Kaipaan värejä. Tuntuu hyvältä katsoa kuvia kesältä, kun oli vehreää ja aurinkokin paistoi.

    Ihan kohta on krookusten ja narsissien aika. Ihan kohta valoa riittää iltamyöhään ja ihan kohta vesittyneet värit väistyvät. Ihan kohta, kun jaksaa vielä hetken odottaa.

  • Omenapuiden aika

    On vähän niin kuin olisi herännyt horroksesta huomaamaan, että maailma ympärillä on herännyt eloon.

    Ensin talvi ja sitten kevät on ollut rutiinia. Aamulla töihin, alkuillasta kotiin, ruokahetki, koira ulos, liian vähän aikaa aloittaa mitään, joten aika valuu turhaan scrollailuun. Koira uudelleen ulos, iltapala ja nukkumaan. Uudestaan. Ja uudestaan.

    Sitten tulee viikonloppu. Ja menee. Käytiin Kanteleella. Juuri kun pääsi alkuun, piti taas lähteä. Odotin valon lisääntymistä. Ja sitten kun valo tuli, sitä ei tahdo oikein kestää. Kaikki alkaa käydä ylikierroksilla.

    Ilmeisesti lähes kaikki yrittävät saada maailman valmiiksi ennen kesää. Saavuttaa deadlinet, kuolemanrajat.

    Sitten yhtäkkiä tämä päivä. Kun aurinko paistaa. Koiralla ei ole kiire mihinkään ja omenapuut kukkii.

  • Rikasta sitä mitä haluat elämääsi enemmän

    Rikasta sitä mitä haluat elämääsi enemmän. Siirrä syrjään, anna vähemmän tilaa sille, mitä haluat elämääsi vähemmän. Yksi elämä, tässä ja nyt.

    Viime vuoteen mahtui niin paljon, että siinä hetkessä ei osannut sanoa mitään. Otti vain vastaan. Ehkä tilanne on nyt sen verran vakaampi, että voi taas alkaa kirjoittaa. Purkaa ja palastella.

    Jälkikäteen katsottuna, oli lähellä, etten olisi polttanut itseäni loppuun. Havaitsin sen itsekin, sanoin jopa ääneen, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään, hyssytteli vain että no voi, koita jaksaa. Hain ja sain uuden työpaikan ja syksyn aikana on löytynyt tasapaino. Uusi työ on hyvä ja vihdoin tämä kulma elämäni kolmiosta (minä – koti – työ) on jotenkin ojennuksessa.

    Myös koti – joka kattaa elämäni lähimmät suhteet ja kotielämän – on itse asiassa aika seesteistä. Tiedostan, että nyt on se hetki, kun rakkaus on läsnä. Haluan ottaa siitä kaiken irti nyt, ei joskus myöhemmin, kun kaikki muu on valmista, mutta rakastettu ei ehkä ole täällä enää.

    Mutta se kolmas kulma. Minä. Minä ja minun kehoni. Minun kehoni, joka ei ole koskaan ollut näin suuri. Kehoni, jonka koko on ylittänyt jonkilaisen kynnyksen… enää ei ole kyse ulkonäöstä, se alkaa vaikuttaa siihen mitä voi tehdä. Miten voi tehdä. Huomaan, etten halua lähteä kaikkien kanssa kävelylle. En pysy mukana. Eivät varmaan hekään viuhtoisi menemään ihan samalla tahdilla, jos olisi kolme isoa perunasäkkiä koko ajan matkassa mukana. Keho ei olee enää voimavara. Se tekee asioista vaikeampaa. Kehoon on ilmestynyt kiputiloja. Liikaa kuormaa tukirakenteille. Kehopositiivisuus on yksi asia, kiputilat ja jokapäiväinen kamppailu ihan toista. Häpeä siitä, on epäonnistunut säilyttämään tyttömäisen hoikkuuden kaatuu ensimmäiseen laariin. Fyysinen pahoinvointi kaatuu jälkimmäiseen.

    Viime vuoteen sisältyi kaksi merkittävää kohtaamista suurin piirtein ikäisteni naisten kanssa. Toinen ei varsinaisesti ollut kohtaaminen, sillä päähenkilö nukkui ikiunta valkoisessa arkussa. Ihminen, jonka tapasin viimeksi noin 10 vuotta sitten. Tapaamisen jälkeen tiedostin, että haluaisin hänet ystäväksi, mutta koska hänen elämänsä oli jo sen verran täynnä ihmisiä, luovutin. Mutta ihailin häntä etäältä. Hänen iloisuuttaan, pirteyttään, energisyyttään ja sutjakkuuttaan. Ja vaikka hän teki kaiken oikein, juuri niin kuin terveydenhoidon oppaissa käsketään, hän sairastui ja lopulta menetti elämänsä. Jäljelle jäi kysymys miksi sitten minä – viallinen, joka teen asiat väärin – olen vielä täällä?

    Toinen merkittävä kohtaaminen oli ystävän kanssa, jota en ole tavannut muutamaan vuoteen. Elämä ja korona ja kaiken maailman asiat ovat aina tulleet eteen. Myös hän oli vuosia kamppaillut kehonsa kanssa ja viime vuoden aikana oli tapahtunut muutos. Eikä muutosta toteutettu yhdenkään internetin käärmerasvakauppiaan tai elämäntapagurun kanssa, vaan terveydenhuollon kautta saatujen palvelujen kautta. Loppujen lopuksi prosessiin sisältyi myös vatsalaukun ohitusleikkaus ja ystäväni voi paremmin. Kun on kevyempi, jaksaa paremmin. Kaikki on kevyempää. Elämä rullaa helpommin. Kivut ei vie energiaa. Peilaan itseäni ystävääni. Olenko minä jo siinä vaiheessa, vai ajattelenko edelleen, että koska itse paino-ongelmani keitin kasaan, itse se pitää myös osata purkaa.

    Eilen hakeuduin ensimmäisen kerran HUS:in terveyskyla.fi sivustolle. Tänään jatkan tutustumista. Koska rikasta sitä, mitä haluat lisää.

  • White Jasmin

    Poikkeuksellisen pitkä lomani alkaa lähestyä puoliväliä. Samanaikaisesti on helpottunut siitä, että alan toipua yli vuoden prässistä. Toisaalta olen ahdistunut siitä, että tuhlaan aikaa tyhjänpäiväiseen olemiseen, kun olisi niin paljon tehtävää… Ja iso osa siitä tyhjänpäiväisestä olemisesta täyttyy toisten ajtuksilla. Ajankuluksi tarkoitetuilla sarjoilla, toisten kirjoittamalla ja esittämällä musiikilla, toisten tarinoilla ja kuvilla. Ei hetkeäkään, jota en täyttäisi jollakin metelillä.

    Laitoin häkytyksen puolen tunnin päähän. Puoleen tuntiin en ota puhelinta käteen. Ei mitään tilan täyttävää. Läsnäoloa itselle.

    Naapurilla on jasmiinia aitana. Mikä ihana tuoksu!

  • Maasta se pienikin ponnistaa

    Onko se niin ihme, että pitkä ja pimeä talvi uuvuttaa? Kasvit osaavat varautua paremmin. Menevät lepotilaan odottamaan sitä hetkeä, kun on taas valoa ja voimaa ponnistaa ihmisten ilmoille.

    Talvi (ja työ) imaisi mehut minustakin. Takana on ensimmäinen vuoteni työssä, jossa aivojen prosessorit pyörii täydellä teholla tunnista toiseen, päivästä päivään. Totaaliselta ylikuormitukselta on pelastanut lisääntynyt valo. Nelisen viikkoa pitää vielä jaksaa ja sitten saa päästää aivot tauolle. Pääsee keskittymään kaikkeen siihen, mihin talvella ei ole riittänyt aika ja potku.

    Aamulla silmiin osui naapuritalon muurin päällä, pensaiden juurella kasvava pieni ja sievä vaahteranpoikanen. Kerroinko jo, että vaahtera on mun lempipuu?

  • Talvinen talo ja talossa valo

    Talolla voi olla talvellakin. Retkeiltiin sekä välipäivinä, että Loppiaisen jatkoksi talolle. Päästiin näkemään miten kauniiksi maisema muuttuu lumikuorrutuksella. Yksi jännittävimpiä asioita uudessa paikassa on nähdä miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukana.

    Talossa peruslämpö pysyy kohtuullisella sähkönkulutuksella ja pesällinen puita kotiliedessä lämmittää koko kerroksen yhdessä vilahduksessa. Päätin jättää yläkerran ainakin tänä talvena kylmilleen. Tuntuu turhalta lämmittää kahta kerrosta, joista toinen on käytännössä tyhjä. Myös verstastalli pysyy plussan puolella yhden öjytäytteisen patterin voimalla.

    Vanha sänky muutti yläkerrasta alakertaan.

    Vanhoja rojuja tyhjennellään pakullinen kerrallaan. Kasa vanhoja peittoja, tekstiilejä ja pari patjaa lähti uusiokäyttöön kissataloon. Muut rojut päätyvät sorttiin. Viimeisimmällä reissulla siivosin keittiöstä kaikenlaista epämääräistä sorttikuormaan. Miestä on vähän ahdistanut olla ikään kuin joidenkin toisten tavaroiden keskellä, vaikka teknisesti ottaen kaikki mitä tontin rajojen sisäpuolelta löytyy, onkin minun omistuksessa. Mielensä kirkastui selvästi heti, kun siivosin seiniltä pois rihkamaa ja pudotin oviaukon päältä hyllyn, jonne oli koottu valikoima erilaisia pulloja. Vanhin oli ollut siellä ainakin vuodesta 1979 asti. Alkaa näyttää enemmän meidän paikalta.

    Keittiön kokoelmista löytyi myös tällainen tikka-aiheinen kynttilä, joka on joululahja vuosimallia 1984. Tämä vajaa 40-vuotias yksilö kierrätetään todennäköisesti sytykeruusujen materiaaliksi.

    Keittiön laittoa ja haaveilua

    Menomatkalla poikettiin Porvoossa ja ostettiin pari pallovalaisinta keittiöön kolkkojen led loisteputkien tilalle. Asensin toisen pallon paikoilleen ja yleisvalonlähteenä se onkin aika paljon miellyttävämpi. Led loisteputketkin saa kierrätettyä verstastalliin vanhojen loisteputkilamppujen tilalle, joten eivät nekään hukkaan mene. Yhden kiinnikkeet jouduin tosin valitettavasti rikkomaan, että sai selville miten ne loput saa ehjänä alas… Mies alkoi visioida, että tuollaiset pallot sopisi kaupunkikodinkin keittiöön. Pitäisi vain löytää vähän pitempivartiset mallit, koska kotona huonekorkeus on puolisen metriä korkeampi.

    Mielessä keikkuu koko ajan taustalla minkälaisia muutoksia tiloihin voisi tehdä siinä vaiheessa kun lattia avataan. Jos rahatilanne suinkin sallii, pohjakerroksen lattia pitäisi avata ja uusia jo ensi kesänä. Alapohjassa ei ole tuuletusta käytännössä ollenkaan, joten olisi suoranainen ihme, jos keittiön lattia ei olisi huonossa kunnossa. Asuihuoneiden lattiat on uusittu toissa kesänä, koska olivat pudonneet paikoiltaan. Uudetkin lattiat pitää todennäköisesti ainakin osittain purkaa ja säätää rakenteita, mutta niiden uudet ja vielä hyväkuntoiset materiaalit saa onneksi käytettyä uudelleen.

    Takaisin keittiöön. Ajatus alkaa tiivistyä sellaiseksi, että keittiökaapit tasoineen, tiskiallas, uuni ja keittolevyt siirtyisivät ikkunaseinälle ja alakaapit jatkuisi nurkan yli lähes oviaukolle asti. Kulman komerot lähtee kokonaan pois. Ikkunan kohdalle tulisi jonkinlainen madallettu taso. Yläkaappeja olisi korkeintaan muutama ruokatarpeita varten. Säilytysratkaisuja suunnitellessa pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että jostain mystisestä kolosta luikahtaa sisään hiiri, orava tai joku muu pieni olento etsimään ruokaa… Joten kaikenlainen syötäväksi kelpaava kannattanee laittaa mieluummin korkealle kuin matalalle. Kotiliesi saa jäädä paikalleen omaksi saarekkeeksi.

    Tässä vaiheessa on vielä mysteeri mitä nykyisen tiskialtaan yläpuolella olevien kaappien takaa löytyy. Heräsi nimittäin epäily, että oviaukko onkin ehkä ollut alunperin keskellä seinää, eikä ulkoseinään vasten, niin kuin nykyään. Voisi olla mahdollista, että keittiön ja toisen asuinhuoneen voisikin yhdistää aika pienellä vaivalla yhdeksi isommaksi tupahuoneeksi.

    Elämää Kanteleella

    Toisin kuin kotona, Kanteleella on myös televisio. Perinteiset kanavat eivät siellä tosin näy, tai ainakaan en saa niitä vaivatta viritettyä. Onneksi omista kätköistä löytyi vanha Apple TV, jolla saadaan pari suosittua suoratoistopalvelua näkymään. Telkkarin katselun oheen käsityöksi on valikoitunut 90-luvun loppupuolella kesken jäänyt tilkkutäkkiprojekti. Täkki on muuten valmis, mutta kerrokset pitäisi ommella yhteen. Tukholmasta ostettu ruudullinen pohjakangas osoittautui odotettua haasteellisemmaksi, sillä siinä näkyy kiusallisen hyvin jos tikki menee vähänkin vinoon. Vuosien mitenkäs mä tämän nyt sitten teen pohdinnan jälkeen kuvittelen ratkaisseeni tilanteen välttämällä ruudukon mukaisia linjoja. Ehkä tämä täkki vielä joskus tulee valmiiksi – ruutu kerrallaan.

    Tien toisessa päässä on ilmeisesti hevostila. Ikkunasta näkyy kääntöpaikka.

    Toistaiseksi olen tutustunut yhteen naapuriin ja luonut jonkinlaisen yhteyden siihen tiettyyn naapuriin, jolla on traktorissa lumiaura… Tosin ainakin toistaiseksi pihapiirin lumityöt tekee ilokseen itsekin, kun on ekaa kertaa 20 vuoteen piha, jota kolailla. Hyötyliikuntaa, eiks jeh. Mutta tieosuuden kävi auraamassa naapuri. Luulen, että naapurit ovat kuitenkin pääosin mielissään siitä, että talo ei jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Että seudulle tulee uutta porukkaa autioitumisen sijaan, vaikken nyt ihan jatkuvasti olekaan talolla läsnä.

    Kävin myös vihdoin kiinnittämässä uuden postilaatikon tienhaaraan ja ilmoitin postille, että minun nimelle osoitetut postit voi huoletta jakaa siihen laatikkoon. On muuten minun ensimmäinen ikioma postilaatikko kaikkien oviluukkujen jälkeen.

    Melko suurikokoinen tassunjälki löytyi lumesta. Ilves? Susi? Muu, mikä? Kanada?
    (Oma tassu kokoa 40 on vieressä vähän niin kuin referenssinä.)

  • Tapaninkävely auringossa

    Heräsin taas aiemmin, kuin tarvitsisi… Onhan nyt kallisarvoinen loma. Yritän psyykata itseäni siihen moodiin, joka innostuu liikunnasta. Selasin aamun pimeydessä instagramia ja törmäsin tuttuun ilmiöön: Löytyyhän sieltä kasoittain fittness kuvia, joissa nuoret, kauniit ja hoikat miehet ja naiset myyvät omia treeniohjelmiaan, jotka tietenkin sopivat kaiken ikäisille ja kokoisille.

    ”Niinhän te luulette”, mietin hiljaa mielessäni. Niin luulin minäkin, kun osuin vielä tuohon muottiin. Rubens vartalot loistavat instan liikuntafeedeissä poissaolollaan. Missään ei näy vilaustakaan siitä, miten ne muut liikkuvat? Ne muut aikuiset, jotka eivät osu fitness urheilijan muottiin. Saati, että ovat enemmän tai vähemmän ylipainoisia.

    Olen ollut nuori, kaunis ja hoikka. Muistan miltä liikunta silloin tuntui ja tiedän, että nyt liikunta tuntuu erilaiselta. Johtunee siitä, että mukana on aina 30 kilon vastus. Pakko olla kärsivällinen. Aloittaa rauhallisesti, kehittää kestävyyttä ja tehdä liikkeitä, jotka eivät rasita turhaan niveliä, mutta vahvistavat tukilihaksia. Pakko sietää sitä, että jo pelkkä ruhon kääntäminen on ponnistus, toisin kuin ennen.

    Tänään lähdin kävelylle. Kävellessä kuuntelin Anders Hansenin kirjaa Aivovoimaa. Kirjan pääteemana on liikunnan (oleellinen) vaikutus aivojen toimintaan ja stressin säätelyyn. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja osuu hyvin liikkuvampaa elämäntapaa opettelevan hermoon. Bongasin kirjavinkin eilen jostain sattumanvaraisesta blogista, etsiskellessäni keski-ikäisten naisten pitämiä blogeja. Ilokseni niitä jonkin verran löytyikin.