Tämä oli tänään se hetki, kun näin valoa.
Aiempina vuosina olen nauttinut syksyn pimeistä illoista. Kynttilöistä ja valosta. Tänä vuonna on toisin. Pimeys uuvuttaa. Elämä muuttuu valon odotukseksi. Ei auta edes se, että heräisi aikaisemmin. Pakko tarrata näihin pieniin hetkiin.
Aidan takana on valo ja vapaus. Vilkaisen sitä vaeltaessani tienaamaan elantoani. Taloa ja tilaani. Mun elämää. Meidän elämää.
Eilen ei talolla tehty varsinaisesti mitään erityisen ihmeellistä. Mies tutusteli kotilieden kanssa ja lämmitti tupaa. Minä päädyin tyhjentämään eteishuoneen seinällä olleen tilpehöörilokerikon. Vaikka olenkin tilpehöörin ystävä, jotenkin kammoksun niitä metallisia lokerikkoja muovisilla astioilla. Yleensä ne ovat täynnä omituista roinaa ja likaa. Niin oli tämäkin. Keräsin vanhaan kippoon ison kasan metallinkierrätykseen matkaavia nauloja, ruuveja ja kaiken maailman muita epämääräisiä metallisia härpäkkeitä.
Sen sijaan ne sellaiset puiset apteekkarilokerikot ovat hurmaavia. Apteekkarin lokerikoista tosin tulee aina mieleen Vaarin kertoma tarina siitä, kun hän lähti sodan jälkeen Rovaniemelle puoleksi vuodeksi rakentamaan apteekkia. Homma sisälsi myös niiden lokerikkojen rakentamisen. Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen puhelin soi. Apteekkari kysyi, että tuutko rakentamaan toisen. Lapsi oli löytänyt tulitikut ja sinne meni upouusi apteekki. Vaari oli sitten todennut, että ei hän voi heti lähteä uudelleen puoleksi vuodeksi pois perheen luota.
Lokerikon tyhjennyksen lisäksi istuskelin yläkerrassa katselemassa ja kuuntelemassa ajatuksia. En tiedä miten se muilla toimii, mutta minulla se menee niin, että istun sängyn laidalla ja katselen tilaa. Sitten päässä alkaa 3D ohjelma pyöriä ja kehittää tilasta erilaisia vaihtoehtoja. Lastulevykaappi ja väliseinä pois. Jäljelle jää yhtenäinen tila, jossa keskellä menee hormi. Hormiin näyttää olevan liitos, eli periaatteessa yläkertaankin saisi laitettua vaikka pienen kamiinan. Sitten pitää vaan varmistaa, että tarvittavat tukirakenteet säilyy, ettei katto romahda niskaan.
Muovimatot ovat kamalat. Haluan puulattian. Ja kattoon laudoituksen pahvilevyjen tilalle. Verhoista pidän.
Katselin huoneen esineitä. Hassua, miten edelleen sieltä huomaa yksityiskohtia, jotka on yleisvilkaisussa ohittanut. Seinää koristaa kuparista pakotettu naishahmo. Kaunis. Hän jää taloon. Nurkassa on toinenkin kuparitaulu, jonkinlainen Jeesushahmo, jonka jaloissa pyörii eläimiä. Leijonia. Hän saa jatkaa matkaa.
Nokallaan seisova pyramidisäilytyshommeli. Väritys on vähän räväkkä. Tulisiko siitä kuitenkin esimerkiksi kukkapöytä, jos vähän kunnostaisi ja maalaisi vähemmän äreillä väreillä? Vanha hylly, viskipulloja ja tietosanakirjasarja. Saloran tarra, Kaurismäen leffojen turkoosi tausta ja puinen omena. Muovikukkia.
Aulahuone. Vaaleanpunaiset, muoviset pitsiverhot. Kulahtanut tyyny 90-luvulta, joka muistuttaa, että rakkaus on ikuinen. Jään miettimään mihin kierrätetään tekstiilijätteet ja kulahtaneet koristetyynyt? Sängyn alta löytyi räsymattokätkö. Väriskaala tuo mieleen 90-luvun alun. Se sellainen vähän likainen vaaleanpunainen. Ja violetti. Ja vaaleansininen. Voiko räsymattoja värjätä?
Tarvitaan valaisimia. Onhan nuo loisteputkilamput toki käteviä, mutta samanaikaisesti ne ovat totaalisia tunnelmantappajia. Katto on sen verran matalalla, että mitään kovin roikkuvaa tänne ei voine laittaa. Ehkä jalkalappu. Joku seinävalaisin. Tai katon kautta heijastuva valaistus.
Eihän täällä tarvitse laittaa kuin lattia, seinät ja katto. Ja ikkunat. Ja portaikko. Kaikki. Onneksi tuli hankittua se pakettiauto, helpompi kuljettaa kaikki ryönä ja roina pois. Mutta tästä tulee vielä hyvä, sellainen mihin kapuaa mielellään. Olin ajatellut että yläkerrassa olisi ompelutila. Askartelutila. Puuhailutila. Oleskelutila. Makuuhuone muuttaisi alakertaan. Kevättä odotellessa.
Ostin kameran ja tykkään siitä.
Vanha minijärkkärini putosi betonilattialle. Sillä samalla hetkellä tiesin, että nyt nousi kuume. Kamerakuume. Tiesin jo ennen kuin tarkistin, että objektiivi otti osumaa. Zoomi lakkasi toimimasta. Ja koska kyseessä on huono zoomi, ei niitä kukaan myy edes käytettynä. Ja koska kyseessä oli minijärkkäri, siihen ei sovi mikään muu linssi. Antaapa olla.
Ajattelin, että ostan pokkarikameran, mutta erilaisten vaiheiden jälkeen päädyinkin ostamaa Nikonin viime kesäisen retroilu-uutuuden, Nikon Z fc. Sanovat melkein kaikkialla, että sisuksiltaan kamera on käytännössä sama, kuin joku vanhempi (hyvä) malli, mutta ulkoasu on saanut inspiraationsa legendaarisesta F2 filmikamerasta.
Ilokseni totesin, että teinivuosien ”valokuvausharrastuksen” merkeissä aktiivisesti käyttämäni Mikkelin valokuvausliike on edelleen täydessä toiminnassa ja myy nyt kameroita kameraliike.fi osoitteessa. Oli suorastaan ilo lähettää jälleen kerran rahaa tuttuun puotiin Mikkelin torin laidalle. Parin päivän odottelun jälkeen tuli helpottava viesti, että posti ei tällä kertaa ole rikkonut eikä kadottanut lähetystä, vaan se on noudettavissa lokerosta. Woop woop!
Omistan entuudestaan neljä kameraa. Canonin filmijärkkärin ja Canonin filmipokkarin. Canonin digijärkkärin (EOS 70D) 50mm kiinteällä lasilla ja sen rikkimenneen Nikonin minijärkkärin.
Uuden kameran käyttöliittymä on ihana verrattuna näihin kaikkiin aiempiin. Ei tarvitse seikkailla valikoissa. Ei tarvitse etsiä nappuloita. Kuvaa ottaessa saan tehtyä kaikki säädöt samalla kun pidän etsimen silmän edessä. Jos joku säätösysteemi ei miellytä, voin itse ohjelmoida namiskoihin juuri ne toiminnot mitkä itse koen intuitiivisiksi.
Kamera on muovinen, mutta samalla se on myös kevyt. Pysyyhän se muovikin ehjänä, kun ei paisko kameraa betonilattiaan. Helppo ottaa mukaan. Kooltaan minun naisen käteen juuri sopiva, miehen kouralle se oli vähän ”ahdas”.
Kittilinssien kuvanlaatu riittää ainakin minun tarpeisiin vallan hyvin. Mukana tuli 16-50 mm zoomi ja lisäksi hankin 50-250 mm zoomin, joka on kit-paketissa huomattavasti edullisempi kuin jälkikäteen hankittuna. Paras kamera on se, mitä tulee käytettyä ja tämä kamera ei todellakaan jää hyllyyn keräämään pölyä.
Tämä on nyt jo, parin viikon kokemuksella mulle ehdottomasti se THE KAMERA.
