Kategoria

Keltaisessa talossa

Kategoria

“Keltaisessa talossa, peltojen keskellä, on hyvä tunnelma. Sieltä löytyi meille oma pieni puuhamaa. Hyvää ja kaunista.”

Menossa on kolmas kesä Keltaisen talossa ja minulla on ikioma, omin voimin raivattu perunamaa. Kävimme viime vuoden keväällä Hankkijalla jostain syystä ja sieltä tarttui heräteostoksena mukaan 10 kilon säkki Siikli perunansiementä, joille tietenkin täytyi kaivaa perunamaa.

Kaikki alkoi keväisenä lauantaina, kun mäyräkoira jumittui taas kerran paikoilleen ja piti keksiä sellaista tekemistä, mitä voisi tehdä tässä paikassa juuri nyt.
Piirsin sulavaan hankeen puutarhan ääriviivat ja iskin kulmiin risut pystyyn. Viritin langat kulmarisujen väliin ja iskin lisää risuja pystyyn lankoja pitkin. Loppujen lopuksi näistä risuista tulikin risuaidan pystypuita.

Pihalla on vuosia levossa ollut perunapelto, että ei nyt ihan suosta tarvinnut lähteä liikkeelle. Tallin takaa löytyi kyllä puutarhajyrsin, joka tallista löytyneen käyttöohjekirjan mukaan oli otettu käyttöön vuonna 1981. Härveli oli kuitenkin jyrsimisensä jyrsinyt ja toimitimme sen sorttiasemalle. Katselin aikani uusien jyrsimien hintoja; muutama ihan kohtuullinen versio olisi löytynyt huutokaupoista tai torista. Mutta olemattomalla budjetilla päädyin kuitenkin hankkimaan yhden Fiskarsin vaihtopää varren mihin saa kiinnitettyä erilaisia päitä. Omaan välinevalikoimaan kuuluu rautaharava, joka on yksi parhaista hankinnoista puutarhaani, sekä nurmikonrajaaja, jolla olen nitkuttanut pellon päälimmäisen kerroksen siististi rikki.

Piharakennuksesta löytyi valmiina teräväpiikkinen heinähanko, jolla sain kaivettua maasta heinällä ja rikkaruohoilla kuorrutetun pintakerroksen. Minä kaivoin ja mies rahtasi multapaakkuja kottikärryillä tontin rajalle, jonne ajateltiin tehdä pieni valli, johon istuttaa ruusuja ja sen semmoista.

Kun pintakerros oli saatu pois, alkoi maan kääntäminen. Piharakennuksesta löytyi myös suhteellisen uudenkarhea perunakuokka, jolla parhaani mukaan möyhensin kovaksi pakkautunutta savimaata ja poimin samalla joukosta rikkaruohojen (lähinnä voikukkien) juuria. Jälkikäteen ajateltuna tämä vaihe olisi varmaan sujunut paremmin hieman toisenlaisella kuokalla, mutta niillä mennään mitä käytettävissä on. Hiki virtasi ja lihakset huusi hallelujaa äkkinäisesti alkaneesta fyysisestä rasituksesta, mutta palkkiona oli n. 16 metriä kahden vaon perunamaata.

Ennen perunoiden istutusta kippasin savimaan sekaan pussikaupalla mustaa multaa ja lopulta päästiin perunoiden istutusvaiheeseen. Koko prosessin ajan touhussa oli mukana mäyris, joka on muuten todella näppärä vakojen kaivamisessa. Harmi vain, ettei hänen näkemyksensä vakojen suunnasta oikein vastaa omaani. Jonkin verran oli myös epäselvyyttä siitä oltiinko istuttamassa perunoita vai kaivamassa niitä ylös.

Maasta se pienikin ponnistaa
Perunanvarret kasvaa. Istutin sarkojen päätyihin samettikukkia vetämään puoleensa mahdollisten tuholaisten huomion.

Alun perin oma ajatukseni oli, että jos jokainen peruna tekee n. 5 poikasta, meillä olisi kauden päätteeksi noin 50 kiloa perunaa. Joka on n. 45 kiloa enemmän kuin olemme yleensä tottuneet vuodessa käyttämään. Peruna on jostain syystä arjessa unohtunut, riisi ja pasta ovat vallanneet perunoiden tontin helppokäyttöisyydellään. Arvioni meni metsään. Perunaa tuli loppujen lopuksi yli 120 kiloa. Tämä tietysti aiheutti kysymyksen, että miten ja missäs nämä nyt sitten säilötään? Ei minulla ole mitään +4-6 asteessa stabiilisti pysyvää pimeää tilaa, jossa ilma kiertää. Paitsi kaupunkikodin jääkaappi…

Erilaisista ohjeista löysin tiedon, että perunat pitää saada nopeasti pimeään, etteivät ne viherry. Missään ei mainittu, että perunoiden kannattaisi antaa vähän kuivahtaa, etteivät ne ala mätänemään. Loppujen lopuksi päädyin kauppaamaan artesaanipottuja työkavereille ja kärräsin kolmen kilon pusseja sukulaisille ja tuttaville. Ja meidän jääkaapissa oli jokaisella hyllyllä isoja, puisia viinilaatikoita täynnä perunoita. Viimeiset omat perunat syötiin pääsiäisenä.

Talosta ei löytynyt valmiina kappamittoja, joten tein sellaiset itse.

Tänä keväänä Hankkijalle mentiin nimenomaan perunoita varten. Kun muiden kaupunkikodeissa ikkunalaudoilla on viherkasveja ja koriste-esineitä, meidän ikkunalautoja koristi muutaman viikon ajan 15 kiloa itämään otettua siemenperunaa. (10 kiloa Siikliä ja heräteostoksena 5 kiloa Annabelleä: pussissa luki maailman paras peruna, joten pitihän sitä kokeilla. Mainostuksen uhri…)

Istutus meni ehkä aavistuksen myöhäiseksi, kun kuumien kelien takia ei jaksanut ja pystynyt tekemään toista perunapenkkiä tämänvuotisille perunoille. Onneksi kesäkuun alkuun mahtui yksi viileämpi viikonloppu, jonka aikana urakoin kasvimaalla ja kaikki 15 kiloa saatiin lopulta maahan.

Varret ovat hyvässä alussa ja multauksen jälkeen saa keskittyä odottelemaan. Elokuun loppupuoliskolla voinee alkaa kaivelemaan tämän kauden ensimmäiset omat perunat esille. Oletettavasti tänä vuonna tulee vielä enemmän perunaa, joten luvassa on taas perunoihin liittyvää puuhaa, kun ”perunapirssi” lähtee jakelemaan perunapusseja.

Talolla voi olla talvellakin. Retkeiltiin sekä välipäivinä, että Loppiaisen jatkoksi talolle. Päästiin näkemään miten kauniiksi maisema muuttuu lumikuorrutuksella. Yksi jännittävimpiä asioita uudessa paikassa on nähdä miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukana.

Talossa peruslämpö pysyy kohtuullisella sähkönkulutuksella ja pesällinen puita kotiliedessä lämmittää koko kerroksen yhdessä vilahduksessa. Päätin jättää yläkerran ainakin tänä talvena kylmilleen. Tuntuu turhalta lämmittää kahta kerrosta, joista toinen on käytännössä tyhjä. Myös verstastalli pysyy plussan puolella yhden öjytäytteisen patterin voimalla.

Vanha sänky muutti yläkerrasta alakertaan.

Vanhoja rojuja tyhjennellään pakullinen kerrallaan. Kasa vanhoja peittoja, tekstiilejä ja pari patjaa lähti uusiokäyttöön kissataloon. Muut rojut päätyvät sorttiin. Viimeisimmällä reissulla siivosin keittiöstä kaikenlaista epämääräistä sorttikuormaan. Miestä on vähän ahdistanut olla ikään kuin joidenkin toisten tavaroiden keskellä, vaikka teknisesti ottaen kaikki mitä tontin rajojen sisäpuolelta löytyy, onkin minun omistuksessa. Mielensä kirkastui selvästi heti, kun siivosin seiniltä pois rihkamaa ja pudotin oviaukon päältä hyllyn, jonne oli koottu valikoima erilaisia pulloja. Vanhin oli ollut siellä ainakin vuodesta 1979 asti. Alkaa näyttää enemmän meidän paikalta.

Keittiön kokoelmista löytyi myös tällainen tikka-aiheinen kynttilä, joka on joululahja vuosimallia 1984. Tämä vajaa 40-vuotias yksilö kierrätetään todennäköisesti sytykeruusujen materiaaliksi.

Keittiön laittoa ja haaveilua

Menomatkalla poikettiin Porvoossa ja ostettiin pari pallovalaisinta keittiöön kolkkojen led loisteputkien tilalle. Asensin toisen pallon paikoilleen ja yleisvalonlähteenä se onkin aika paljon miellyttävämpi. Led loisteputketkin saa kierrätettyä verstastalliin vanhojen loisteputkilamppujen tilalle, joten eivät nekään hukkaan mene. Yhden kiinnikkeet jouduin tosin valitettavasti rikkomaan, että sai selville miten ne loput saa ehjänä alas… Mies alkoi visioida, että tuollaiset pallot sopisi kaupunkikodinkin keittiöön. Pitäisi vain löytää vähän pitempivartiset mallit, koska kotona huonekorkeus on puolisen metriä korkeampi.

Mielessä keikkuu koko ajan taustalla minkälaisia muutoksia tiloihin voisi tehdä siinä vaiheessa kun lattia avataan. Jos rahatilanne suinkin sallii, pohjakerroksen lattia pitäisi avata ja uusia jo ensi kesänä. Alapohjassa ei ole tuuletusta käytännössä ollenkaan, joten olisi suoranainen ihme, jos keittiön lattia ei olisi huonossa kunnossa. Asuihuoneiden lattiat on uusittu toissa kesänä, koska olivat pudonneet paikoiltaan. Uudetkin lattiat pitää todennäköisesti ainakin osittain purkaa ja säätää rakenteita, mutta niiden uudet ja vielä hyväkuntoiset materiaalit saa onneksi käytettyä uudelleen.

Takaisin keittiöön. Ajatus alkaa tiivistyä sellaiseksi, että keittiökaapit tasoineen, tiskiallas, uuni ja keittolevyt siirtyisivät ikkunaseinälle ja alakaapit jatkuisi nurkan yli lähes oviaukolle asti. Kulman komerot lähtee kokonaan pois. Ikkunan kohdalle tulisi jonkinlainen madallettu taso. Yläkaappeja olisi korkeintaan muutama ruokatarpeita varten. Säilytysratkaisuja suunnitellessa pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että jostain mystisestä kolosta luikahtaa sisään hiiri, orava tai joku muu pieni olento etsimään ruokaa… Joten kaikenlainen syötäväksi kelpaava kannattanee laittaa mieluummin korkealle kuin matalalle. Kotiliesi saa jäädä paikalleen omaksi saarekkeeksi.

Tässä vaiheessa on vielä mysteeri mitä nykyisen tiskialtaan yläpuolella olevien kaappien takaa löytyy. Heräsi nimittäin epäily, että oviaukko onkin ehkä ollut alunperin keskellä seinää, eikä ulkoseinään vasten, niin kuin nykyään. Voisi olla mahdollista, että keittiön ja toisen asuinhuoneen voisikin yhdistää aika pienellä vaivalla yhdeksi isommaksi tupahuoneeksi.

Elämää Kanteleella

Toisin kuin kotona, Kanteleella on myös televisio. Perinteiset kanavat eivät siellä tosin näy, tai ainakaan en saa niitä vaivatta viritettyä. Onneksi omista kätköistä löytyi vanha Apple TV, jolla saadaan pari suosittua suoratoistopalvelua näkymään. Telkkarin katselun oheen käsityöksi on valikoitunut 90-luvun loppupuolella kesken jäänyt tilkkutäkkiprojekti. Täkki on muuten valmis, mutta kerrokset pitäisi ommella yhteen. Tukholmasta ostettu ruudullinen pohjakangas osoittautui odotettua haasteellisemmaksi, sillä siinä näkyy kiusallisen hyvin jos tikki menee vähänkin vinoon. Vuosien mitenkäs mä tämän nyt sitten teen pohdinnan jälkeen kuvittelen ratkaisseeni tilanteen välttämällä ruudukon mukaisia linjoja. Ehkä tämä täkki vielä joskus tulee valmiiksi – ruutu kerrallaan.

Tien toisessa päässä on ilmeisesti hevostila. Ikkunasta näkyy kääntöpaikka.

Toistaiseksi olen tutustunut yhteen naapuriin ja luonut jonkinlaisen yhteyden siihen tiettyyn naapuriin, jolla on traktorissa lumiaura… Tosin ainakin toistaiseksi pihapiirin lumityöt tekee ilokseen itsekin, kun on ekaa kertaa 20 vuoteen piha, jota kolailla. Hyötyliikuntaa, eiks jeh. Mutta tieosuuden kävi auraamassa naapuri. Luulen, että naapurit ovat kuitenkin pääosin mielissään siitä, että talo ei jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Että seudulle tulee uutta porukkaa autioitumisen sijaan, vaikken nyt ihan jatkuvasti olekaan talolla läsnä.

Kävin myös vihdoin kiinnittämässä uuden postilaatikon tienhaaraan ja ilmoitin postille, että minun nimelle osoitetut postit voi huoletta jakaa siihen laatikkoon. On muuten minun ensimmäinen ikioma postilaatikko kaikkien oviluukkujen jälkeen.

Melko suurikokoinen tassunjälki löytyi lumesta. Ilves? Susi? Muu, mikä? Kanada?
(Oma tassu kokoa 40 on vieressä vähän niin kuin referenssinä.)

Eilen ei talolla tehty varsinaisesti mitään erityisen ihmeellistä. Mies tutusteli kotilieden kanssa ja lämmitti tupaa. Minä päädyin tyhjentämään eteishuoneen seinällä olleen tilpehöörilokerikon. Vaikka olenkin tilpehöörin ystävä, jotenkin kammoksun niitä metallisia lokerikkoja muovisilla astioilla. Yleensä ne ovat täynnä omituista roinaa ja likaa. Niin oli tämäkin. Keräsin vanhaan kippoon ison kasan metallinkierrätykseen matkaavia nauloja, ruuveja ja kaiken maailman muita epämääräisiä metallisia härpäkkeitä.

Parempaa elintasoa tulitikkuaskista.

Sen sijaan ne sellaiset puiset apteekkarilokerikot ovat hurmaavia. Apteekkarin lokerikoista tosin tulee aina mieleen Vaarin kertoma tarina siitä, kun hän lähti sodan jälkeen Rovaniemelle puoleksi vuodeksi rakentamaan apteekkia. Homma sisälsi myös niiden lokerikkojen rakentamisen. Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen puhelin soi. Apteekkari kysyi, että tuutko rakentamaan toisen. Lapsi oli löytänyt tulitikut ja sinne meni upouusi apteekki. Vaari oli sitten todennut, että ei hän voi heti lähteä uudelleen puoleksi vuodeksi pois perheen luota.

Lokerikon tyhjennyksen lisäksi istuskelin yläkerrassa katselemassa ja kuuntelemassa ajatuksia. En tiedä miten se muilla toimii, mutta minulla se menee niin, että istun sängyn laidalla ja katselen tilaa. Sitten päässä alkaa 3D ohjelma pyöriä ja kehittää tilasta erilaisia vaihtoehtoja. Lastulevykaappi ja väliseinä pois. Jäljelle jää yhtenäinen tila, jossa keskellä menee hormi. Hormiin näyttää olevan liitos, eli periaatteessa yläkertaankin saisi laitettua vaikka pienen kamiinan. Sitten pitää vaan varmistaa, että tarvittavat tukirakenteet säilyy, ettei katto romahda niskaan.

Muovimatot ovat kamalat. Haluan puulattian. Ja kattoon laudoituksen pahvilevyjen tilalle. Verhoista pidän.

Katselin huoneen esineitä. Hassua, miten edelleen sieltä huomaa yksityiskohtia, jotka on yleisvilkaisussa ohittanut. Seinää koristaa kuparista pakotettu naishahmo. Kaunis. Hän jää taloon. Nurkassa on toinenkin kuparitaulu, jonkinlainen Jeesushahmo, jonka jaloissa pyörii eläimiä. Leijonia. Hän saa jatkaa matkaa.

Nokallaan seisova pyramidisäilytyshommeli. Väritys on vähän räväkkä. Tulisiko siitä kuitenkin esimerkiksi kukkapöytä, jos vähän kunnostaisi ja maalaisi vähemmän äreillä väreillä? Vanha hylly, viskipulloja ja tietosanakirjasarja. Saloran tarra, Kaurismäen leffojen turkoosi tausta ja puinen omena. Muovikukkia.

Aulahuone. Vaaleanpunaiset, muoviset pitsiverhot. Kulahtanut tyyny 90-luvulta, joka muistuttaa, että rakkaus on ikuinen. Jään miettimään mihin kierrätetään tekstiilijätteet ja kulahtaneet koristetyynyt? Sängyn alta löytyi räsymattokätkö. Väriskaala tuo mieleen 90-luvun alun. Se sellainen vähän likainen vaaleanpunainen. Ja violetti. Ja vaaleansininen. Voiko räsymattoja värjätä?

Tarvitaan valaisimia. Onhan nuo loisteputkilamput toki käteviä, mutta samanaikaisesti ne ovat totaalisia tunnelmantappajia. Katto on sen verran matalalla, että mitään kovin roikkuvaa tänne ei voine laittaa. Ehkä jalkalappu. Joku seinävalaisin. Tai katon kautta heijastuva valaistus.

Eihän täällä tarvitse laittaa kuin lattia, seinät ja katto. Ja ikkunat. Ja portaikko. Kaikki. Onneksi tuli hankittua se pakettiauto, helpompi kuljettaa kaikki ryönä ja roina pois. Mutta tästä tulee vielä hyvä, sellainen mihin kapuaa mielellään. Olin ajatellut että yläkerrassa olisi ompelutila. Askartelutila. Puuhailutila. Oleskelutila. Makuuhuone muuttaisi alakertaan. Kevättä odotellessa.

Olipa viikonloppu!

Parin vuoden nurkissa pyörimisen jälkeen oli mukava ajatus järjestää pienet juhlat 40-vuotisen elämäni kunniaksi. Samalla saattoi kutsua lähipiirin ihmiset ihmettelemään uusinta hullutustani, nimittäin tätä taloa ja tilaa, jota ehkä aletaan kutsua Kanteleeksi.

Juhlien järjestäminen pitkän työviikon päätteeksi paikassa jossa on käynyt kolme kertaa, ei välttämättä ole sellainen tempaus, jota varauksetta suosittelisin muille. Varsinkin kun samaan viikonloppukokonaisuuteen yhdistää vielä työhuoneen purun ja roudaamisen.

Käytiin pakkaamassa paku täyteen rompetta torstai-iltana, perjantai-ilta kului pullan leivonnan parissa ja lauantaina herättiin aikaisin juhlapäivään. Menomatkan varrella kurvattiin vielä Mäntsälän Citymarkettiin hakemaan suolaiseksi tarjottavaksi hulppean hyvät (ja edulliset) täytetyt lohipatongit ja muita tykötarpeita, sekä kasa siivoustarvikkeita ja muuta hyödyllistä sälää.

Kuuma vinkki pohjoiseen matkaaville; Mäntsälästä saa näppärästi ja edullisesti matkaan mukaan hyvät eväät, joilla pärjää perille asti.

Kanteleelle saavuttiin lopulta puolisen tuntia ennen ensimmäisiä vieraita, joten kiirehän siinä sitten tuli. Pöytäliina pöydälle, pikainen kattaus, kahvinkeitin esille ja mango-sitruuna-alkujuomaa sekoittamaan. Mekon ehdin kiskaista päälle, mutta kaikenlainen muu ehostautuminen jäi tällä kertaa väliin.

Ennakko-oletukseni siitä, että kaikki änkeytyy kuitenkin keittiöön piti paikkansa. Ilmatila oli viileähkö, koska hellaa ei ehditty lämmittää ennen vieraiden saapumista. Ehkä parempi niin, sillä suurimman osan vieraista lähdettyä hellakin herätettiin henkiin ja saatiin se ilmeisen pakollinen savuhönkäys sisään. Savun määrä jäi onneksi loppujen lopuksi aika pieneksi ja päästiin jatkamaan oleilua kotilieden lämmössä.

Kaiken päätteeksi köröteltiin kotiin saunaan ja nukkumaan; valmistautumaan seuraavan päivään, joka sisälsi lisää vieraita ja ensimmäisen pakettiautoretken. Takatilaan oli pakattu puolet verstaan sisällöstä. Ensi viikonloppuna rahdataan loputkin ja jos luminen talvi ei heti iske päälle, päästään marraskuussa myös rakentamaan uutta verstasta toimintakuntoon. Sitä ennen pitää talliin hankkia pari sähköpatteria, jotta saadaan talven yli pidettyä peruslämpö yllä ja puutavara kuivana.

Kuvien ottaminen jäi taas kerran väliin kaiken vauhdin ja vilskeen ohessa. Tarjoiluista ehdin ottaa ensimmäisen kuvan juuri ennen tiskejä, kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet ja pöytä oli täynnä käytettyjä astioita. Tarjoiluista tuli kuitenkin kehut; ei se näkö vaan maku ja mikään ei loppunut kesken.

Tilukset tuli viikonlopun aikana esiteltyä useampaan kertaan. Oli myös hauskaa, miten eri asioihin eri ihmiset kiinnittivät huomiota. Yksi osoitti minulle talon kauniit peilit, jotka olin itse missannut. Toinen vieras löysi vajasta tahkon ja kolmas jättimäisen viikatteen. Neljäs ihastui vanhaan, UPO:n linkoon. Veikkaan, että näitä löytöjä tehdään vielä pitkän aikaa. Positiivista oli myös se, että useammasta suusta kuului halukkuutta osallistua mahdollisiin talkoisiin…

Oli myös mukavaa kuulla, että pihapiirin jännät, hyvät vibat kantautuivat muidenkin tajuntaan. Että paikassa on jotain sellaista viehättävää, mikä auttaa ymmärtämään sitä miksi päädyin tilan ostamaan. Minua varoitettiin ahdistumasta edessä häämöttävän työn määrästä. Nyökkäilin ja totesin, että en aio unohtaa sitä, että ostin ison autotallin verstaaksi ja siinä kyljessä tuli sitten mukana kaikenlaista muuta. Kyllä se siitä.

En tiedä millaista tämän kuuluisi olla. Vaahtokarkkeja ja sateenkaaria. Kauniita kuvia. Loputonta innostusta. Aarteita ja löytöjä vintiltä ja kirpputoreilta.

Mitä löytyy piharakennuksesta? Lankapuhelimia ja lasipurkki.

Millaista se oikeasti on? Samanaikaista riemua, onnea, epätoivoa ja ahdistusta. Epäilyjä ja kauhuskenaarioita. Mitä jos KAIKKI ulkoseinien hirret ovat läpeensä lahoja? Mitä jos koko talo pitääkin lanata? Heräsin viime yönä klo 3:12 ja aloin tutkia Honkarakenteen hirsitalojen tarvikepaketteja. Mitä se sitten maksaa, jos pitää rakentaa uusi talo…

Ja piharakennus. Pääty on märkä ja sieltä pitäisi purkaa sisukset niin, että tuuli kävisi rakenteiden läpi. Ja vaikka ne saisikin tuuletettua ja kuivattua, onko niistä enää mihinkään? Eikä se autotallikaan ihan kuiva ole…

Piharakennuksen pääty näyttää kyllä kuvassa kauniilta…

Kaduttaako?

Ei. Vaikka kaikki tönöt romahtaisi, pidän siitä maapläntistä. Viihdyn siellä. Haluan sinne edelleen takaisin. Tönöt saa rakenettua uudelleen.

Kaupungin kohinan ja monsteriautojen rinnalla maapaikkani piirtyy mieleen jonkinlaisena pienenä, unohdettuna muumimaailmana, jonka asukit ovat hiipuneet unohdukseen. Siellä elämä on rauhallista, lempeää ja ystävällistä, ja samalla alkuvoimaisen ankaraa. Aina riittää puuhattavaa ja se puuha on jotain konkreettista. Se ei ole ruudun tuijottelua, numeroiden pyörittelyä ja paikasta paikkaan suhailua kiireestä kantapäähän. Päivät siellä ovat täyteläisiä ja niiden jälkeen uni hiipii silmiin tavallista aiemmin.

Saunamökki.

Samanaikaisesti silmät ovat jotenkin auenneet näkemään omankin kodin. Alkuperäinen ajatus oli, että kaupungissa rakennetaan kaupunkikotia ja maalla tehdään mitä maalla tehdään. Mutta nyt ei enää tarvitse yrittää tehdä kaupungissa sitä mikä olisi helpompi tehdä maalla, eikä myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole juuri nyt tekemässä niitä asioita. Pesemässä mattoja ja sahaamassa vanerilevyjä.

Seinää vasten nojaa meidän keittiökaapit, toteutusta vaille valmiit…

Meidän kaupunkikoti on edelleen kesken ja pienoinen kaaos, kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Jouduimme muuttamaan tänne kesken perusteellisen remontin ja suoraan sanottuna remontti on edennyt sen jälkeen triviaalisen vähän. Eikä muutto ollut ihan tavallinen muutto, vaan samaan asuntoon tällättiin kahden pitkään yksin asuneen tavarat. Törmäyksiltä ei voinut välttyä. Lisäksi toinen meistä (=minä) on käsityöläinen, jolle on kertynyt talon täytteen verran erilaisia materiaaleja. Ei, niitä ei heitetä pois.

Lempparilakana kaupunkikodin ullakon pyykkinarulla.

Näillä mennään. Näistä aineista rakennetaan meidän elämä. Meidän muumimaailmassa seikkailee nelikymppinen nainen, mies ja mäyräkoira. Yhdessä rakennetaan kahta erilaista kotia, rinnakkain ja lomittain.