Kategoria

Sydämeni huone

Kategoria

Ehkä se kertoo jostain jotain, että edellisestä – melko lyhyestä – postauksesta on jo melkein vuosi. Kai tämä on nyt sitten sitä oravanpyörää, kun joskus (aika useinkin itse asiassa) tuntuu siltä, että hetkestä toiseen on suorittamassa jotain, ja sitten suorittamisten välillä lamaantuu paikalleen ja aivot lyö tyhjää. Ja kohta taas mennään. Tekemään jotain järkevää. Jotain tuottavaa. Tai ihan vain tekemään asioita, jotta elämä pysyy pinnalla. Ei ehkä plaanissa, mutta sentään pinnalla.

Tänä viikonloppuna ajauduin pysähtymään. Ei lähdetty minnekään. Otin sen ajan, että kävin puhelimeen kertyneitä kuvia läpi. Kaivoin oikean kameran esille. Kävin koiran kanssa kävelyllä ja tutustelin taas lähiympäristön kanssa, jota ei ole ollut aikaa aikoihin huomata (ainakaan valoisalla).

Pysähdyksen jälkeen aloin kirjoittaa. Kuunnella omia ajatuksia. Muotoilla niistä lauseita. Välittämättä siitä miten merkityksellisiä ne ovat maailman jatkumossa. Elävän ihmisen tuottamaa tekstiä, joka ei perustu järjestelmään syötettyyn tietoon, vaan elettyyn elämään. Kohdattuihin ihmisiin. Koettuihin tunteisiin. Ilon hetkiin. Surun hetkiin. Pelon hetkiin. Rohkeuden, riemun ja innostuksen hetkiin. Rakkauteen. Elämään.

Huomaan olevani uupunut mustavalkoiseen maisemaan, jossa kaikki värillisetkin asiat ovat vähän sellaisia vesittyneitä. Harmaan ja ruskean eri sävyjä kaikkialla. Siellä täällä jäätä ja likaista lunta. Kaipaan värejä. Tuntuu hyvältä katsoa kuvia kesältä, kun oli vehreää ja aurinkokin paistoi.

Ihan kohta on krookusten ja narsissien aika. Ihan kohta valoa riittää iltamyöhään ja ihan kohta vesittyneet värit väistyvät. Ihan kohta, kun jaksaa vielä hetken odottaa.

Tämä oli tänään se hetki, kun näin valoa.

Aiempina vuosina olen nauttinut syksyn pimeistä illoista. Kynttilöistä ja valosta. Tänä vuonna on toisin. Pimeys uuvuttaa. Elämä muuttuu valon odotukseksi. Ei auta edes se, että heräisi aikaisemmin. Pakko tarrata näihin pieniin hetkiin.

Aidan takana on valo ja vapaus. Vilkaisen sitä vaeltaessani tienaamaan elantoani. Taloa ja tilaani. Mun elämää. Meidän elämää.

Tilalle pitäisi keksiä nimi. Tai onhan sillä virallinen nimi, mutta pitäisi keksiä joku kutsumanimi. Ovessa roikkuu ennestään kyltti, jossa lukee Huvila. Se ei tunnu oikealta ja kyltti on kaikenlisäksi aika ruma.

”Niissä pitää olla vähän Nuuskamuikkusta” sanoo mieheni, kun kysyn millaiset lakanat hankkisin.

Myös talo tarvitsee nimen, jossa on sellaista Nuuskamuikkusmaista väreilyä. Jätän tämän toistaiseksi hautumaan. Kyllä se nimi vielä löytyy.

Tilan hankinta tarkoitti luopumista kaupungista vuokratusta 10 neliön työhuoneesta, jonka kuukausikulut on n. 1/3 siitä mitä menee tilan ja talon kuukausikuluihin, lainaosuus mukaan laskettuna. Irtisanoin sopimuksen loppumaan lokakuun lopussa, joka tietysti tarkoittaa sitä, että tämän kuun aikana pitää purkaa pikkupaja ja kärrätä kaikki palikat ja työkalut talolle.

Matkaa talolle on kotioveltamme noin 100 km. Alettiin laskeskella, että miten roudaus saadaan hoidettua järkevimmin. Sen sijaan, että vuokraisimme pakettiautoa ja yrittäisimme saada hommat hoidettua vuokra-ajan puitteissa, päädyin ostamaan omaksi vanhan pakettiauton. Lauantaiaamuna katselin myynti-ilmoituksia ja sieltä sattui silmiin sopivan hintainen ja tarpeeksi hyväkuntoisen oloinen paku, joka sattui vielä olemaan 15 minuutin etäisyydellä kotoa. Sunnuntaiaamuna käytiin koeajamassa ja koeajon päätteeksi tehtiin kaupat. Ostin ensimmäinen ikioman autoni ja akuutit roudaushuolet ovat hoidossa.

Roudaaminenhan ei suinkaan rajoitu työhuoneen sisältöjen siirtämiseen, vaan tiedossa on monen monta sorttikeikkaa, kun taloa ja pihavajaa aletaan todenteolla tyhjentämään. Ja jos totta puhutaan, olen haaveillut omasta pakettiautosta jo pidemmän aikaa.

Kadunkulman antiikkiliike lopettaa. Vihreät lasit houkuttaisi…

Ensi viikonloppuna tilalla vietetään ensimmäisiä juhlia; minun 40-vuotissynttäreitä. En oikein tiedä mitä lukemasta pitäisi ajatella, joten ehkä en ajattele mitään. Lähinnä kai hämmästyttää, että siitä tosiaan on jo 22 vuotta, kun istuttiin kotona ruokapöydän ääressä syömässä kakkua täysi-ikäisyyden saavuttamisen merkeissä. Sen jälkeen alkoi erikoinen ajanjakso, kun oli ikäänkuin aikuinen, mutta silti edelleen ”liian nuori” lähes kaikkiin aikuisten juttuihin. Ja sitten yhtäkkiä 24-vuotiaana olikin liian vanha ja jäin hämmentyneenä ihmettelemään, että missä välissä ohi vilahti se hetki, kun ei iän puolesta ollut liian mitään väärää. Sittemmin olen ottanut ohjenuoraksi sen, että niin kauan, kuin suurin piirtein näen ja kuulen ja pystyn tekemään asioita, ikä on sivuseikka.

Sateenkaaren poikanen

Mutta voihan sitä joka tapauksessa syntymäpäiviä vähän juhlia. Vähän jännittää mitä ihmiset tuumaavat hankinnastani, jolle ei tässä vajaan kuukauden aikana ole tehty vielä mitään. Elämä on kuitenkin viime vuosina mankeloinut sen verran, että oikeastaan en niin kauheasti välitä siitä mitä muut sanovat. Tällaista on minun sydämeni huoneessa, eikä siellä ole kenenkään muun pakko väkisin viihtyä. On riittävän onnellista, että saan jakaa sen päivittäin miehen ja mäyräkoiran kanssa.

Talon hankinta on herättänyt huomaamaan pitkästä aikaa kaupunkikodinkin kauneuden.