Ehkä se kertoo jostain jotain, että edellisestä – melko lyhyestä – postauksesta on jo melkein vuosi. Kai tämä on nyt sitten sitä oravanpyörää, kun joskus (aika useinkin itse asiassa) tuntuu siltä, että hetkestä toiseen on suorittamassa jotain, ja sitten suorittamisten välillä lamaantuu paikalleen ja aivot lyö tyhjää. Ja kohta taas mennään. Tekemään jotain järkevää. Jotain tuottavaa. Tai ihan vain tekemään asioita, jotta elämä pysyy pinnalla. Ei ehkä plaanissa, mutta sentään pinnalla.
Tänä viikonloppuna ajauduin pysähtymään. Ei lähdetty minnekään. Otin sen ajan, että kävin puhelimeen kertyneitä kuvia läpi. Kaivoin oikean kameran esille. Kävin koiran kanssa kävelyllä ja tutustelin taas lähiympäristön kanssa, jota ei ole ollut aikaa aikoihin huomata (ainakaan valoisalla).
Pysähdyksen jälkeen aloin kirjoittaa. Kuunnella omia ajatuksia. Muotoilla niistä lauseita. Välittämättä siitä miten merkityksellisiä ne ovat maailman jatkumossa. Elävän ihmisen tuottamaa tekstiä, joka ei perustu järjestelmään syötettyyn tietoon, vaan elettyyn elämään. Kohdattuihin ihmisiin. Koettuihin tunteisiin. Ilon hetkiin. Surun hetkiin. Pelon hetkiin. Rohkeuden, riemun ja innostuksen hetkiin. Rakkauteen. Elämään.
Huomaan olevani uupunut mustavalkoiseen maisemaan, jossa kaikki värillisetkin asiat ovat vähän sellaisia vesittyneitä. Harmaan ja ruskean eri sävyjä kaikkialla. Siellä täällä jäätä ja likaista lunta. Kaipaan värejä. Tuntuu hyvältä katsoa kuvia kesältä, kun oli vehreää ja aurinkokin paistoi.
Ihan kohta on krookusten ja narsissien aika. Ihan kohta valoa riittää iltamyöhään ja ihan kohta vesittyneet värit väistyvät. Ihan kohta, kun jaksaa vielä hetken odottaa.
