Siinä se nyt on. Minun keltainen talo. Minun piha ja pelto. Minun verstas. Minun rönsyilevät haaveet. Minun mukana talossa kulkee mies ja mäyräkoira. Siellä on kaikille sieluille jotain.
Tasan kuukausi sitten matkailimme katsomaan taloa ja tilaa. Kuukautta myöhemmin istuimme pankissa odottamassa rahansiirron toteutumista. Sain avaimet kouraani ja toivotukset tulevaisuuteen. Kotimatkalla ostin kaupasta Fazerin pienen suklaakakun, joka popsittiin iltaruoan päätteeksi, uuden talon kunniaksi. (Kakku oli muuten sen verran hyvää, että uskaltaa jopa suositella pienen kakun tarpeeseen.)
Kaikki lutviutui jotenkin helposti. Löytyi pankki, jossa sai kommunikoida ihmisen kanssa erilaisten robottien ja appien sijaan. Ja löytyi se mun paikka minimaalisella hakemisella.
Sitä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka etsivät ja etsivät, eivätkä löydä mieluisaa. Ehkä löytämisen helppouteen vaikutti sekin, että minun toiveet ja odotukset eivät ole ihan niitä tavanomaisimpia. Tai sellainen olo tulee ainakin katsellessa tv:n sisustusohjelmia, joissa jahdataa jotain tietynlaista luksusta. Isoja, valkoisia huoneita, harmaita lattioita, korkeakiiltoisia keittiöitä. Kipsiseiniä ja mdf-levyä.
Minä sen sijaan riemastuin, kun kuulin, että talossa on hirsirunko. Oikeeta puuta! Vanhaa ja tiheäsyistä. Minä riemastuin siitä, että talo saa hengittää. Siitä ei ole pakko tehdä muovipulloa. Talossa saa olla väriä. Talossa saa olla rönsyilevää. Talossa saa näkyä, että siellä eletään ja tehdään asioita. Pihalla riittää lääniä ja omaa rauhaa. Mahdollisuutta viljellä tai olla viljelemättä. Tila edustaa vapautta valita juuri niitä asioita mitä minä elämässäni haluan.
Lauantaina retkeillään tilalle ensimmäisen kerran. Otetaan rauhallisesti ja tutustutaan rauhassa. Tongitaan ja katsotaan mitä löytyy. Kierretään rajat ja yritetään ymmärtää mitä pitää hankkia, mitä tarvitaan ja mitä löytyy jo valmiina. Mitä tehdään ensimmäiseksi. Pari hassua päivää vielä…
