En tiedä millaista tämän kuuluisi olla. Vaahtokarkkeja ja sateenkaaria. Kauniita kuvia. Loputonta innostusta. Aarteita ja löytöjä vintiltä ja kirpputoreilta.

Millaista se oikeasti on? Samanaikaista riemua, onnea, epätoivoa ja ahdistusta. Epäilyjä ja kauhuskenaarioita. Mitä jos KAIKKI ulkoseinien hirret ovat läpeensä lahoja? Mitä jos koko talo pitääkin lanata? Heräsin viime yönä klo 3:12 ja aloin tutkia Honkarakenteen hirsitalojen tarvikepaketteja. Mitä se sitten maksaa, jos pitää rakentaa uusi talo…
Ja piharakennus. Pääty on märkä ja sieltä pitäisi purkaa sisukset niin, että tuuli kävisi rakenteiden läpi. Ja vaikka ne saisikin tuuletettua ja kuivattua, onko niistä enää mihinkään? Eikä se autotallikaan ihan kuiva ole…

Kaduttaako?
Ei. Vaikka kaikki tönöt romahtaisi, pidän siitä maapläntistä. Viihdyn siellä. Haluan sinne edelleen takaisin. Tönöt saa rakenettua uudelleen.
Kaupungin kohinan ja monsteriautojen rinnalla maapaikkani piirtyy mieleen jonkinlaisena pienenä, unohdettuna muumimaailmana, jonka asukit ovat hiipuneet unohdukseen. Siellä elämä on rauhallista, lempeää ja ystävällistä, ja samalla alkuvoimaisen ankaraa. Aina riittää puuhattavaa ja se puuha on jotain konkreettista. Se ei ole ruudun tuijottelua, numeroiden pyörittelyä ja paikasta paikkaan suhailua kiireestä kantapäähän. Päivät siellä ovat täyteläisiä ja niiden jälkeen uni hiipii silmiin tavallista aiemmin.

Samanaikaisesti silmät ovat jotenkin auenneet näkemään omankin kodin. Alkuperäinen ajatus oli, että kaupungissa rakennetaan kaupunkikotia ja maalla tehdään mitä maalla tehdään. Mutta nyt ei enää tarvitse yrittää tehdä kaupungissa sitä mikä olisi helpompi tehdä maalla, eikä myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole juuri nyt tekemässä niitä asioita. Pesemässä mattoja ja sahaamassa vanerilevyjä.

Meidän kaupunkikoti on edelleen kesken ja pienoinen kaaos, kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Jouduimme muuttamaan tänne kesken perusteellisen remontin ja suoraan sanottuna remontti on edennyt sen jälkeen triviaalisen vähän. Eikä muutto ollut ihan tavallinen muutto, vaan samaan asuntoon tällättiin kahden pitkään yksin asuneen tavarat. Törmäyksiltä ei voinut välttyä. Lisäksi toinen meistä (=minä) on käsityöläinen, jolle on kertynyt talon täytteen verran erilaisia materiaaleja. Ei, niitä ei heitetä pois.

Näillä mennään. Näistä aineista rakennetaan meidän elämä. Meidän muumimaailmassa seikkailee nelikymppinen nainen, mies ja mäyräkoira. Yhdessä rakennetaan kahta erilaista kotia, rinnakkain ja lomittain.