Täytän tänä vuonna 40.

Elämäni voi jakaa kahteen 20 vuoden lohkoon. Ekat 20 vuotta oli lapsuutta ja nuoruutta. Muilta olen jotenkin käsittänyt, että ne ajat pitäisi olla enimmäkseen unohtuneet tässä vaiheessa elämää. Mutta minä kyllä muistan ne ihan kirkkaasti. Se aika tuntuu eräänlaiselta rinnakkaistodellisuudelta. Filmejä, joissa olin ikään kuin kameran takana. Kokija. Mukana tilanteissa, mutta jotenkin ulkopuolinen. Useimmiten yksin ristiriitaisten ajatusteni kanssa.

Äiti on kasvanut miesvaltaisessa kodissa, jossa kiellettiin ranskalaisen nutturan käyttö. Minä olen kasvanut miesvaltaisessa kodissa, jossa naisten jutut oli piilossa. Tutkin äidin peilikaappeja ja ihmettelin löytöjäni. Kerran värjäsin koko naamani kirkkaan pinkillä Yves Rocher huulipunalla ja se oli aika hulppeaa, kunnes tajusin, että sehän ei muuten lähde pois ihan vaan pelkällä vedellä. (Tilannetta seurasi paniikki, häpeä ja armoton kasvojen kuuraaminen, josta seurasi pitkäaikainen naaman punoitus ja vielä pitempiaikainen henkinen punoitus.) Vielä silloin minussa asui luovasti kokeileva hahmo.

Jossain välissä kokeileva hahmo kutistui. Lakkasi ihailemasta kauniita vaatteita ja keskittyi verhoamaan itsensä mahdollisimman mitäänsanomattomiin ja tavallisiin, useimmiten käytettyihin ja jättikokoisiin miesten vaatteisiin. Ei meikkiä. Ei mitään kulmakarvojen nyppimisiä, koska pitää olla luonnollinen. Ei hameita. Ei kauniita kenkiä. Tyttömäisyyden ja naisellisuuden hävittämistä.

Ja sitten ne seuraavat 20-vuotta… liian paljon samoissa tunnelmissa, välillä pyristellen muotista ulos ja valahtaen sinne takaisin. Viimeistään kolmenkympin korvilla alkanut tasaisesti jatkunut painon nousu muutti minut ulkoisella mitäänsanomattomuudella näkymättömyyttä tavoittelevaksi ihmiseksi. Keho koki jälleen hämmentävän muodonmuutoksen ja tällä kertaa kylkiäisenä tuli se, että sinkosin ulos kauppojen kokovalikoimista.

Aikuisikäni on ollut elämää minimituloilla, joka suoraan sanottuna ei mitenkään erityisesti kannusta huolehtimaan itsestä sen enempää ulkoisesti kuin sisäisesti, koska kaikki muu paitsi välittömistä tarpeista (ravinto, katto pään päällä) huolehtiminen on turhaa hömppää rahanmenoa, joka ei oikeastaan kuulu minulle.

Omakuva naisesta, joka nojaa päätä käsivarteen

Ja nyt. 39-vuotiaana sanon, että kaikki se kuuluu myös minulle, jos haluan. Naisellisuus ja naisten jutut kuuluvat myös minulle. Eikä sen vastapainoksi tarvitse todistaa, että osaan muuten myös kasapäin ns. miesten juttuja. Että sitä ollaan oikeasti ihan handywoman.

Lisäksi naisellisuuteen ja ”naisten juttuihin” saa suhtautua ilolla, innolla ja arvostaen. Riemuita siitä, miten monenlaisia tapoja on toteuttaa naisellisuutta ja miten stereotypisesti naisellisiksi luokitellut harrastukset, kiinnostuksenkohteet ja muut asiat ovat ihan yhtä arvostettavia, kuin autonkorjaus, miesurheilu ja whiskyn maistelu. Ja että miehet ovat ihan yhtä tervetulleita naisten juttujen pariin. Eli toisisin sanoen, miksi pitää erotella naisten ja miesten jutut? Eikö voisi olla vain erilaisia kiinnostuksen kohteita, joita voi toteuttaa ihmisenä?

Ahaa, on tämä taas jotain feministijuttua siis?

Voi sen niinkin nähdä. Mutta en jaksa saarnata muille mitä pitäisi olla. Olen vasta itsekin aloittamassa siitä, että opettelen hyväksymään ja iloitsemaan omasta naiseudestani. Vastustamaan sitä perinpohjaisesti sisäistämääni ”kulttuuria”, jossa erilaiset naiseuden olomuodot sulkevat toisia asioita ikäänkuin ulos. Että jos nainen on yhdenlainen, hän ei voi olla toisenlainen. Jos on kiinnostunut vakavista, henkisistäkin jutuista, ei voi vesittää uskottavuutta meikkausvinkeillä tai vaatejutuilla. Koska eihän henkisesti kehittynyt ole enää kiinnostunut sellaisesta pinnallisesta?…

Sitten on vielä perinpohjaisesti sisäistämäni ajatus, että kauniit vaatteet, asiat ja kauneus yleensäkin kuuluu ns. klassisen kauniille ihmisille. Niille lumenemainosten siroille ja vaaleille naisille, joilla on hehkuva iho ja symmetriset kasvot. Meille kirveellä veistetyille jää vaihtoehdoksi olla persoonallisia. Ja sitten ne klassisen kauniit kertovat, kuinka ovat kyllästyneitä siihen, miten huomio kiinnitetään vain kauneuteen ja se kaikki on niin last season ja oikeasti merkittävää on sisäinen kauneus. Ilmeisesti ruoho on aivan yhtä kuivaa kaikkien aitojen takana.

Summa summarum. Tämä blogi on yksi tapa kanavoida oppiretkeäni olla rajoittamatta itseäni olkapäällä istuvien kriitikoiden huutelusta huolimatta. Voi olla, että kriitikot ei sitten enää rajoitu omalle olkapäälle, mutta pahimpia ovat silti ne oman mielikuvituksen luomat tuomarit. Ehkä opin tunnistamaan ketä siellä olkapääraadissa oikeastaan istuu ja onko se sellainen tuomaristo, jolle haluan antaa valtaa. Ja kenet ottaisin tilalle, jos voisin.

Kirjoita kommentti