Tänä vuonna Joulu tarkoittaa ennen kaikkea pientä lomaa ja hengähdystaukoa. Aloitin vakituisen työn maaliskuun alussa ja siitä lähtien olen tehnyt töitä. Kesälomia ei tietenkään ehtinyt kertyä, joten kesätauon virkaa toimitti kymmenen päivän palkaton paussi juhannuksesta alkaen. Ylipainosta ja heikosta yleiskunnosta huolimatta sairaslomapäiviä ei ole ollut tarvetta pitää ainottakaan, joten oma aika on ollut viikonloppujen varassa.
Juuri nyt on Joulupäivä. Istun keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen eilen radiosta lähetettyä joululauluohjelmaa. Eilen, aattona, ei ehtinyt. Piti leipoa ja kokkailla… Valmistella Joulua niin suurella touhulla, että kun lopulta illalla oli ruokailun aika, olin niin väsynyt kaikesta ettei ruokakaan maistunut miltään. Onneksi tänään ei tarvitse mitään. Riittää, että on vain läsnä omassa elämässään. Katselee ympärilleen, nauttii valosta ja valkeudesta, muutamista koristeista, joita on jaksanut kaivaa esille ja musiikista. Kas, lauluopehan se siellä laulaa Sylvian joululaulua. Syödä ja nukkua. Pikkuhiljaa avata ajatuksia kaikkeen mukavaan, mikä edessä häämöttää. Kaikkiin mahdollisuuksiin. Kaikkea mitä saa tehdä. Mutta ensin levätään. Ollaan vaan.
Kanteleen Keltainen Talo lumipuvussa.Suuri metsästäjä bongasi pellolla kauriita.
Aiempina vuosina olen nauttinut syksyn pimeistä illoista. Kynttilöistä ja valosta. Tänä vuonna on toisin. Pimeys uuvuttaa. Elämä muuttuu valon odotukseksi. Ei auta edes se, että heräisi aikaisemmin. Pakko tarrata näihin pieniin hetkiin.
Aidan takana on valo ja vapaus. Vilkaisen sitä vaeltaessani tienaamaan elantoani. Taloa ja tilaani. Mun elämää. Meidän elämää.
Eilen ei talolla tehty varsinaisesti mitään erityisen ihmeellistä. Mies tutusteli kotilieden kanssa ja lämmitti tupaa. Minä päädyin tyhjentämään eteishuoneen seinällä olleen tilpehöörilokerikon. Vaikka olenkin tilpehöörin ystävä, jotenkin kammoksun niitä metallisia lokerikkoja muovisilla astioilla. Yleensä ne ovat täynnä omituista roinaa ja likaa. Niin oli tämäkin. Keräsin vanhaan kippoon ison kasan metallinkierrätykseen matkaavia nauloja, ruuveja ja kaiken maailman muita epämääräisiä metallisia härpäkkeitä.
Parempaa elintasoa tulitikkuaskista.
Sen sijaan ne sellaiset puiset apteekkarilokerikot ovat hurmaavia. Apteekkarin lokerikoista tosin tulee aina mieleen Vaarin kertoma tarina siitä, kun hän lähti sodan jälkeen Rovaniemelle puoleksi vuodeksi rakentamaan apteekkia. Homma sisälsi myös niiden lokerikkojen rakentamisen. Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen puhelin soi. Apteekkari kysyi, että tuutko rakentamaan toisen. Lapsi oli löytänyt tulitikut ja sinne meni upouusi apteekki. Vaari oli sitten todennut, että ei hän voi heti lähteä uudelleen puoleksi vuodeksi pois perheen luota.
Lokerikon tyhjennyksen lisäksi istuskelin yläkerrassa katselemassa ja kuuntelemassa ajatuksia. En tiedä miten se muilla toimii, mutta minulla se menee niin, että istun sängyn laidalla ja katselen tilaa. Sitten päässä alkaa 3D ohjelma pyöriä ja kehittää tilasta erilaisia vaihtoehtoja. Lastulevykaappi ja väliseinä pois. Jäljelle jää yhtenäinen tila, jossa keskellä menee hormi. Hormiin näyttää olevan liitos, eli periaatteessa yläkertaankin saisi laitettua vaikka pienen kamiinan. Sitten pitää vaan varmistaa, että tarvittavat tukirakenteet säilyy, ettei katto romahda niskaan.
Muovimatot ovat kamalat. Haluan puulattian. Ja kattoon laudoituksen pahvilevyjen tilalle. Verhoista pidän.
Katselin huoneen esineitä. Hassua, miten edelleen sieltä huomaa yksityiskohtia, jotka on yleisvilkaisussa ohittanut. Seinää koristaa kuparista pakotettu naishahmo. Kaunis. Hän jää taloon. Nurkassa on toinenkin kuparitaulu, jonkinlainen Jeesushahmo, jonka jaloissa pyörii eläimiä. Leijonia. Hän saa jatkaa matkaa.
Nokallaan seisova pyramidisäilytyshommeli. Väritys on vähän räväkkä. Tulisiko siitä kuitenkin esimerkiksi kukkapöytä, jos vähän kunnostaisi ja maalaisi vähemmän äreillä väreillä? Vanha hylly, viskipulloja ja tietosanakirjasarja. Saloran tarra, Kaurismäen leffojen turkoosi tausta ja puinen omena. Muovikukkia.
Aulahuone. Vaaleanpunaiset, muoviset pitsiverhot. Kulahtanut tyyny 90-luvulta, joka muistuttaa, että rakkaus on ikuinen. Jään miettimään mihin kierrätetään tekstiilijätteet ja kulahtaneet koristetyynyt? Sängyn alta löytyi räsymattokätkö. Väriskaala tuo mieleen 90-luvun alun. Se sellainen vähän likainen vaaleanpunainen. Ja violetti. Ja vaaleansininen. Voiko räsymattoja värjätä?
Tarvitaan valaisimia. Onhan nuo loisteputkilamput toki käteviä, mutta samanaikaisesti ne ovat totaalisia tunnelmantappajia. Katto on sen verran matalalla, että mitään kovin roikkuvaa tänne ei voine laittaa. Ehkä jalkalappu. Joku seinävalaisin. Tai katon kautta heijastuva valaistus.
Eihän täällä tarvitse laittaa kuin lattia, seinät ja katto. Ja ikkunat. Ja portaikko. Kaikki. Onneksi tuli hankittua se pakettiauto, helpompi kuljettaa kaikki ryönä ja roina pois. Mutta tästä tulee vielä hyvä, sellainen mihin kapuaa mielellään. Olin ajatellut että yläkerrassa olisi ompelutila. Askartelutila. Puuhailutila. Oleskelutila. Makuuhuone muuttaisi alakertaan. Kevättä odotellessa.
Vanha minijärkkärini putosi betonilattialle. Sillä samalla hetkellä tiesin, että nyt nousi kuume. Kamerakuume. Tiesin jo ennen kuin tarkistin, että objektiivi otti osumaa. Zoomi lakkasi toimimasta. Ja koska kyseessä on huono zoomi, ei niitä kukaan myy edes käytettynä. Ja koska kyseessä oli minijärkkäri, siihen ei sovi mikään muu linssi. Antaapa olla.
Ajattelin, että ostan pokkarikameran, mutta erilaisten vaiheiden jälkeen päädyinkin ostamaa Nikonin viime kesäisen retroilu-uutuuden, Nikon Z fc. Sanovat melkein kaikkialla, että sisuksiltaan kamera on käytännössä sama, kuin joku vanhempi (hyvä) malli, mutta ulkoasu on saanut inspiraationsa legendaarisesta F2 filmikamerasta.
Ilokseni totesin, että teinivuosien ”valokuvausharrastuksen” merkeissä aktiivisesti käyttämäni Mikkelin valokuvausliike on edelleen täydessä toiminnassa ja myy nyt kameroita kameraliike.fi osoitteessa. Oli suorastaan ilo lähettää jälleen kerran rahaa tuttuun puotiin Mikkelin torin laidalle. Parin päivän odottelun jälkeen tuli helpottava viesti, että posti ei tällä kertaa ole rikkonut eikä kadottanut lähetystä, vaan se on noudettavissa lokerosta. Woop woop!
Omistan entuudestaan neljä kameraa. Canonin filmijärkkärin ja Canonin filmipokkarin. Canonin digijärkkärin (EOS 70D) 50mm kiinteällä lasilla ja sen rikkimenneen Nikonin minijärkkärin.
Uuden kameran käyttöliittymä on ihana verrattuna näihin kaikkiin aiempiin. Ei tarvitse seikkailla valikoissa. Ei tarvitse etsiä nappuloita. Kuvaa ottaessa saan tehtyä kaikki säädöt samalla kun pidän etsimen silmän edessä. Jos joku säätösysteemi ei miellytä, voin itse ohjelmoida namiskoihin juuri ne toiminnot mitkä itse koen intuitiivisiksi.
Kamera on muovinen, mutta samalla se on myös kevyt. Pysyyhän se muovikin ehjänä, kun ei paisko kameraa betonilattiaan. Helppo ottaa mukaan. Kooltaan minun naisen käteen juuri sopiva, miehen kouralle se oli vähän ”ahdas”.
Kittilinssien kuvanlaatu riittää ainakin minun tarpeisiin vallan hyvin. Mukana tuli 16-50 mm zoomi ja lisäksi hankin 50-250 mm zoomin, joka on kit-paketissa huomattavasti edullisempi kuin jälkikäteen hankittuna. Paras kamera on se, mitä tulee käytettyä ja tämä kamera ei todellakaan jää hyllyyn keräämään pölyä.
Tämä on nyt jo, parin viikon kokemuksella mulle ehdottomasti se THE KAMERA.
Parin vuoden nurkissa pyörimisen jälkeen oli mukava ajatus järjestää pienet juhlat 40-vuotisen elämäni kunniaksi. Samalla saattoi kutsua lähipiirin ihmiset ihmettelemään uusinta hullutustani, nimittäin tätä taloa ja tilaa, jota ehkä aletaan kutsua Kanteleeksi.
Juhlien järjestäminen pitkän työviikon päätteeksi paikassa jossa on käynyt kolme kertaa, ei välttämättä ole sellainen tempaus, jota varauksetta suosittelisin muille. Varsinkin kun samaan viikonloppukokonaisuuteen yhdistää vielä työhuoneen purun ja roudaamisen.
Käytiin pakkaamassa paku täyteen rompetta torstai-iltana, perjantai-ilta kului pullan leivonnan parissa ja lauantaina herättiin aikaisin juhlapäivään. Menomatkan varrella kurvattiin vielä Mäntsälän Citymarkettiin hakemaan suolaiseksi tarjottavaksi hulppean hyvät (ja edulliset) täytetyt lohipatongit ja muita tykötarpeita, sekä kasa siivoustarvikkeita ja muuta hyödyllistä sälää.
Kuuma vinkki pohjoiseen matkaaville; Mäntsälästä saa näppärästi ja edullisesti matkaan mukaan hyvät eväät, joilla pärjää perille asti.
Kanteleelle saavuttiin lopulta puolisen tuntia ennen ensimmäisiä vieraita, joten kiirehän siinä sitten tuli. Pöytäliina pöydälle, pikainen kattaus, kahvinkeitin esille ja mango-sitruuna-alkujuomaa sekoittamaan. Mekon ehdin kiskaista päälle, mutta kaikenlainen muu ehostautuminen jäi tällä kertaa väliin.
Ennakko-oletukseni siitä, että kaikki änkeytyy kuitenkin keittiöön piti paikkansa. Ilmatila oli viileähkö, koska hellaa ei ehditty lämmittää ennen vieraiden saapumista. Ehkä parempi niin, sillä suurimman osan vieraista lähdettyä hellakin herätettiin henkiin ja saatiin se ilmeisen pakollinen savuhönkäys sisään. Savun määrä jäi onneksi loppujen lopuksi aika pieneksi ja päästiin jatkamaan oleilua kotilieden lämmössä.
Kaiken päätteeksi köröteltiin kotiin saunaan ja nukkumaan; valmistautumaan seuraavan päivään, joka sisälsi lisää vieraita ja ensimmäisen pakettiautoretken. Takatilaan oli pakattu puolet verstaan sisällöstä. Ensi viikonloppuna rahdataan loputkin ja jos luminen talvi ei heti iske päälle, päästään marraskuussa myös rakentamaan uutta verstasta toimintakuntoon. Sitä ennen pitää talliin hankkia pari sähköpatteria, jotta saadaan talven yli pidettyä peruslämpö yllä ja puutavara kuivana.
Kuvien ottaminen jäi taas kerran väliin kaiken vauhdin ja vilskeen ohessa. Tarjoiluista ehdin ottaa ensimmäisen kuvan juuri ennen tiskejä, kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet ja pöytä oli täynnä käytettyjä astioita. Tarjoiluista tuli kuitenkin kehut; ei se näkö vaan maku ja mikään ei loppunut kesken.
Tilukset tuli viikonlopun aikana esiteltyä useampaan kertaan. Oli myös hauskaa, miten eri asioihin eri ihmiset kiinnittivät huomiota. Yksi osoitti minulle talon kauniit peilit, jotka olin itse missannut. Toinen vieras löysi vajasta tahkon ja kolmas jättimäisen viikatteen. Neljäs ihastui vanhaan, UPO:n linkoon. Veikkaan, että näitä löytöjä tehdään vielä pitkän aikaa. Positiivista oli myös se, että useammasta suusta kuului halukkuutta osallistua mahdollisiin talkoisiin…
Oli myös mukavaa kuulla, että pihapiirin jännät, hyvät vibat kantautuivat muidenkin tajuntaan. Että paikassa on jotain sellaista viehättävää, mikä auttaa ymmärtämään sitä miksi päädyin tilan ostamaan. Minua varoitettiin ahdistumasta edessä häämöttävän työn määrästä. Nyökkäilin ja totesin, että en aio unohtaa sitä, että ostin ison autotallin verstaaksi ja siinä kyljessä tuli sitten mukana kaikenlaista muuta. Kyllä se siitä.
Tilalle pitäisi keksiä nimi. Tai onhan sillä virallinen nimi, mutta pitäisi keksiä joku kutsumanimi. Ovessa roikkuu ennestään kyltti, jossa lukee Huvila. Se ei tunnu oikealta ja kyltti on kaikenlisäksi aika ruma.
”Niissä pitää olla vähän Nuuskamuikkusta” sanoo mieheni, kun kysyn millaiset lakanat hankkisin.
Myös talo tarvitsee nimen, jossa on sellaista Nuuskamuikkusmaista väreilyä. Jätän tämän toistaiseksi hautumaan. Kyllä se nimi vielä löytyy.
Tilan hankinta tarkoitti luopumista kaupungista vuokratusta 10 neliön työhuoneesta, jonka kuukausikulut on n. 1/3 siitä mitä menee tilan ja talon kuukausikuluihin, lainaosuus mukaan laskettuna. Irtisanoin sopimuksen loppumaan lokakuun lopussa, joka tietysti tarkoittaa sitä, että tämän kuun aikana pitää purkaa pikkupaja ja kärrätä kaikki palikat ja työkalut talolle.
Matkaa talolle on kotioveltamme noin 100 km. Alettiin laskeskella, että miten roudaus saadaan hoidettua järkevimmin. Sen sijaan, että vuokraisimme pakettiautoa ja yrittäisimme saada hommat hoidettua vuokra-ajan puitteissa, päädyin ostamaan omaksi vanhan pakettiauton. Lauantaiaamuna katselin myynti-ilmoituksia ja sieltä sattui silmiin sopivan hintainen ja tarpeeksi hyväkuntoisen oloinen paku, joka sattui vielä olemaan 15 minuutin etäisyydellä kotoa. Sunnuntaiaamuna käytiin koeajamassa ja koeajon päätteeksi tehtiin kaupat. Ostin ensimmäinen ikioman autoni ja akuutit roudaushuolet ovat hoidossa.
Roudaaminenhan ei suinkaan rajoitu työhuoneen sisältöjen siirtämiseen, vaan tiedossa on monen monta sorttikeikkaa, kun taloa ja pihavajaa aletaan todenteolla tyhjentämään. Ja jos totta puhutaan, olen haaveillut omasta pakettiautosta jo pidemmän aikaa.
Ensi viikonloppuna tilalla vietetään ensimmäisiä juhlia; minun 40-vuotissynttäreitä. En oikein tiedä mitä lukemasta pitäisi ajatella, joten ehkä en ajattele mitään. Lähinnä kai hämmästyttää, että siitä tosiaan on jo 22 vuotta, kun istuttiin kotona ruokapöydän ääressä syömässä kakkua täysi-ikäisyyden saavuttamisen merkeissä. Sen jälkeen alkoi erikoinen ajanjakso, kun oli ikäänkuin aikuinen, mutta silti edelleen ”liian nuori” lähes kaikkiin aikuisten juttuihin. Ja sitten yhtäkkiä 24-vuotiaana olikin liian vanha ja jäin hämmentyneenä ihmettelemään, että missä välissä ohi vilahti se hetki, kun ei iän puolesta ollut liian mitään väärää. Sittemmin olen ottanut ohjenuoraksi sen, että niin kauan, kuin suurin piirtein näen ja kuulen ja pystyn tekemään asioita, ikä on sivuseikka.
Sateenkaaren poikanen
Mutta voihan sitä joka tapauksessa syntymäpäiviä vähän juhlia. Vähän jännittää mitä ihmiset tuumaavat hankinnastani, jolle ei tässä vajaan kuukauden aikana ole tehty vielä mitään. Elämä on kuitenkin viime vuosina mankeloinut sen verran, että oikeastaan en niin kauheasti välitä siitä mitä muut sanovat. Tällaista on minun sydämeni huoneessa, eikä siellä ole kenenkään muun pakko väkisin viihtyä. On riittävän onnellista, että saan jakaa sen päivittäin miehen ja mäyräkoiran kanssa.
Talon hankinta on herättänyt huomaamaan pitkästä aikaa kaupunkikodinkin kauneuden.
En tiedä millaista tämän kuuluisi olla. Vaahtokarkkeja ja sateenkaaria. Kauniita kuvia. Loputonta innostusta. Aarteita ja löytöjä vintiltä ja kirpputoreilta.
Mitä löytyy piharakennuksesta? Lankapuhelimia ja lasipurkki.
Millaista se oikeasti on? Samanaikaista riemua, onnea, epätoivoa ja ahdistusta. Epäilyjä ja kauhuskenaarioita. Mitä jos KAIKKI ulkoseinien hirret ovat läpeensä lahoja? Mitä jos koko talo pitääkin lanata? Heräsin viime yönä klo 3:12 ja aloin tutkia Honkarakenteen hirsitalojen tarvikepaketteja. Mitä se sitten maksaa, jos pitää rakentaa uusi talo…
Ja piharakennus. Pääty on märkä ja sieltä pitäisi purkaa sisukset niin, että tuuli kävisi rakenteiden läpi. Ja vaikka ne saisikin tuuletettua ja kuivattua, onko niistä enää mihinkään? Eikä se autotallikaan ihan kuiva ole…
Piharakennuksen pääty näyttää kyllä kuvassa kauniilta…
Kaduttaako?
Ei. Vaikka kaikki tönöt romahtaisi, pidän siitä maapläntistä. Viihdyn siellä. Haluan sinne edelleen takaisin. Tönöt saa rakenettua uudelleen.
Kaupungin kohinan ja monsteriautojen rinnalla maapaikkani piirtyy mieleen jonkinlaisena pienenä, unohdettuna muumimaailmana, jonka asukit ovat hiipuneet unohdukseen. Siellä elämä on rauhallista, lempeää ja ystävällistä, ja samalla alkuvoimaisen ankaraa. Aina riittää puuhattavaa ja se puuha on jotain konkreettista. Se ei ole ruudun tuijottelua, numeroiden pyörittelyä ja paikasta paikkaan suhailua kiireestä kantapäähän. Päivät siellä ovat täyteläisiä ja niiden jälkeen uni hiipii silmiin tavallista aiemmin.
Saunamökki.
Samanaikaisesti silmät ovat jotenkin auenneet näkemään omankin kodin. Alkuperäinen ajatus oli, että kaupungissa rakennetaan kaupunkikotia ja maalla tehdään mitä maalla tehdään. Mutta nyt ei enää tarvitse yrittää tehdä kaupungissa sitä mikä olisi helpompi tehdä maalla, eikä myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole juuri nyt tekemässä niitä asioita. Pesemässä mattoja ja sahaamassa vanerilevyjä.
Seinää vasten nojaa meidän keittiökaapit, toteutusta vaille valmiit…
Meidän kaupunkikoti on edelleen kesken ja pienoinen kaaos, kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Jouduimme muuttamaan tänne kesken perusteellisen remontin ja suoraan sanottuna remontti on edennyt sen jälkeen triviaalisen vähän. Eikä muutto ollut ihan tavallinen muutto, vaan samaan asuntoon tällättiin kahden pitkään yksin asuneen tavarat. Törmäyksiltä ei voinut välttyä. Lisäksi toinen meistä (=minä) on käsityöläinen, jolle on kertynyt talon täytteen verran erilaisia materiaaleja. Ei, niitä ei heitetä pois.
Näillä mennään. Näistä aineista rakennetaan meidän elämä. Meidän muumimaailmassa seikkailee nelikymppinen nainen, mies ja mäyräkoira. Yhdessä rakennetaan kahta erilaista kotia, rinnakkain ja lomittain.
Viime viikonloppu oli eka viikonloppu talollisena ja mikrotilallisena.
Taloon tutustumisen lisäksi ohjelmanumerona oli kaupunkikodin naapurilta lainatun vinttikomeron tyhjennys. Olin muutama vuosi sitten pakannut aikaisemman elämäni vaatturina laatikoihin ja kasseihin ja kiikuttanut sen vinttiin. Täydellisellä ajotuksella, naapuri pyysi tyhjentämään sen juuri tähän saumaan, kun romppeiden lopullisen kodin avaimet on hallussa.
Jottei kaikki olisi liian ruusuista, komero sattui olemaan ikkunan kohdalla ja koska nykyaikainen rakennuslaatu on mitä on, ikkunanpuitteet eivät ole tiiviit ja kaksi kassillista märkiä ja haisevia kankaita suunnisti suoraan päätä roskikseen. En suostu edes miettimään mitä ihanuuksia siellä menikään pilalle… Lukuunottamatta kahta pakkaa, jotka koitan vielä pelastaa piimällä ja kuumalla vedellä. Katsotaan kuinka käy. Suurin osa materiaaliaarteistani oli kuitenkin selvinnyt vinttivarastoinnista ilman vaurioita ja se on suuri helpotus.
Peltoläntti jatkuu kuuselle asti.
Talolla kuljeskeltiin ihmetellen, että tämäkö on nyt sitten meidän, hyvässä ja pahassa. Koko hankintaprosessi kävi niin nopeasti, että kaiken sisäistämiseen menee hetki. Lisäksi on opeteltava elämään sen tunteen kanssa, että tässä talossa ja tällä tilalla ei valmis ole sellainen käsite, johon kannattaa ripustautua. Tekemistä ja kunnostettavaa riittää tuleville vuosille ja siitä on ihan turha tehdä erityistä stressinkohdetta. Pidetään ensisijaisesti huoli siitä, että talo ei mene ainakaan huonompaan kuntoon.
Alahirsi alkaa olemaan valmis vaihtoon.
Ounastelin jo aiemmin, että alimpia hirsiä ehkä joudutaan vaihtamaan, eli talo pitää ”kengittää”. Ja tosiaan, viikonloppuna tehtii sukellus talon alla sijaitsevaan kellariin ja näkyvissä olevalla pätkällä ei jää epäselväksi, että lahovaurioita on. Sen sijaan väliseinän alin hirsi näytti olevan priimakunnossa, joten talo ei ehkä ihan ensi tilassa ole romahtamaisillaan. Mutta verkot on heitettävä joka tapauksessa vesille, että löytää jostain tarkoitukseen sopivia vanhoja hirsiä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ennen pitkää kaikki alimman kerroksen lattiat on avattava. Lopputuloksena tulee varmaan olemaan se, että koko pohjakerroksen saa siinä vaiheessa laittaa uusiksi. Jää nähtäväksi miten paljon joutuu hankkimaan uusia materiaaleja ja miten paljon voi kierrättää vanhoja, olemassaolevia.
Tein ensimmäiset hankinnatkin: De Waltin akkukäyttöinen trimmeri pihan perkaamiseen ja oma postilaatikko. Mun eka oma postilaatikko! Lisäksi ostettiin heräteostoksena syyslannoitetta, jonka ajattelin levittää marjapensaiden juurelle. Olin alunperin ajatellut ostaa mustaviinimarjan taimia, mutta katseltuani vähän tarkemmin ryteikköä, siellähän niitä olikin jo valmiina 8 kappaletta. Jos ne joskus alkaa hoidon ja lannotuksen innoittamana voimaan paremmin ja tuottamaan marjoja, saattaa olla, etten useampaa pensasta edes jaksaisi tyhjentää.
Villiintynyt puutarha ja marjapensaat.
Ehdin testailla trimmeriä sen verran, että muutaman pensaan sai esille. Ryteikössä näytti olevan myös jotain liljan näköisiä, joten on siinä joku joskus yrittänyt jonkinlaista puutarhaa ylläpitää. Yhden pensaan sain kitkettyä ja lannoitettua. Alku se on pienikin alku.
Piharakennuksesta löytyi kottikärryt ja harava.
Tulevia hankintoja tulee olemaan ainakin kompostori, joka tilalta yllättäen puuttuu kokonaan. Sen sijaan erilaisia rytöläjiä löytyy sieltä täältä. Niistä akuuteimmin toimenpiteitä kaipaavat pihalla rikki paisunut akku ja piharakennuksen takaa löytynyt auton moottori. Sitä jää aina vähän ihmettelemään, että onko se ongelmajätteiden vieminen asiaankuuluvaan paikkaan oikeasti NIIN vaikeaa…
Rytöläjät, joista löytyy myös halkoja.
Tontti yllättää monipuolisuudellaan. Sieltä löytyy pellon ja niityn lisäksi pieni haavikko, pieni kangasmetsäläntti, pihaa ja perunapeltoa, villiintynyt puutarha ja kalliokukkula. Parin päivän ihmettelyn jälkeen alkoi jo muodostua hentoja ajatuksia siitä mihin suuntaan pihaa voisi lähteä kehittämään. Mitä pensaita voisi yrittää siirtää ja minne.
Voiko näin hienon ja ison tuijan kaataa? Se on liian lähellä taloa ja sumputtaa sen totaalisesti.Syreeniaita on liian lähellä taloa. Kattoa ei pääse huoltamaan kunnolla. Ajateltiin kokeilla jos nämä saisi siirrettyä.
Siinä se nyt on. Minun keltainen talo. Minun piha ja pelto. Minun verstas. Minun rönsyilevät haaveet. Minun mukana talossa kulkee mies ja mäyräkoira. Siellä on kaikille sieluille jotain.
Tasan kuukausi sitten matkailimme katsomaan taloa ja tilaa. Kuukautta myöhemmin istuimme pankissa odottamassa rahansiirron toteutumista. Sain avaimet kouraani ja toivotukset tulevaisuuteen. Kotimatkalla ostin kaupasta Fazerin pienen suklaakakun, joka popsittiin iltaruoan päätteeksi, uuden talon kunniaksi. (Kakku oli muuten sen verran hyvää, että uskaltaa jopa suositella pienen kakun tarpeeseen.)
Kaikki lutviutui jotenkin helposti. Löytyi pankki, jossa sai kommunikoida ihmisen kanssa erilaisten robottien ja appien sijaan. Ja löytyi se mun paikka minimaalisella hakemisella.
Sitä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka etsivät ja etsivät, eivätkä löydä mieluisaa. Ehkä löytämisen helppouteen vaikutti sekin, että minun toiveet ja odotukset eivät ole ihan niitä tavanomaisimpia. Tai sellainen olo tulee ainakin katsellessa tv:n sisustusohjelmia, joissa jahdataa jotain tietynlaista luksusta. Isoja, valkoisia huoneita, harmaita lattioita, korkeakiiltoisia keittiöitä. Kipsiseiniä ja mdf-levyä.
Minä sen sijaan riemastuin, kun kuulin, että talossa on hirsirunko. Oikeeta puuta! Vanhaa ja tiheäsyistä. Minä riemastuin siitä, että talo saa hengittää. Siitä ei ole pakko tehdä muovipulloa. Talossa saa olla väriä. Talossa saa olla rönsyilevää. Talossa saa näkyä, että siellä eletään ja tehdään asioita. Pihalla riittää lääniä ja omaa rauhaa. Mahdollisuutta viljellä tai olla viljelemättä. Tila edustaa vapautta valita juuri niitä asioita mitä minä elämässäni haluan.
Lauantaina retkeillään tilalle ensimmäisen kerran. Otetaan rauhallisesti ja tutustutaan rauhassa. Tongitaan ja katsotaan mitä löytyy. Kierretään rajat ja yritetään ymmärtää mitä pitää hankkia, mitä tarvitaan ja mitä löytyy jo valmiina. Mitä tehdään ensimmäiseksi. Pari hassua päivää vielä…
Katselin koko kesän ruotsalaista tv-sarjaa Husdrömmar. Katselin vain, ei sen kummempaa. Mutta niin niitä siemeniä kylvetään.
Kolmisen viikkoa sitten tallustelin taas kerran maailman hitaimman koissun kanssa rannassa ja päätin viihdyttää itseäni katsomalla minkälaisia omakotitaloja löytyy, kun laittaa alueeksi Uusimaa ja hintakatoksi 100 000 €. Ensimmäinen yllätys oli, että taloja löytyy. Helsingin, Espoon ja Vantaan rajojen sisäpuolelta on tietenkin turha kuvitella löytävänsä oikeastaan mitään, mutta Lahden ja Helsingin välissä on tarjontaa niin idässä kuin lännessä.
Kiinnitin huomioni yhteen, jonka kuvissa oli sympaattisen oloinen talo, satumaisen näköinen piha ja tonttiakin riitti. Päätimme lähteä sunnuntaiajelulle katsomaan taloa. 20 minuuttia ennen perille pääsyä alkoi armoton vesisade ja perillä näkymä oli kaikkea muuta kuin satumainen. Pieni, vanha talo. Omituinen piha ja huonokuntoinen piharakennus. Loppuosa tontista oli ryteikköä. Naapurien uudenkarheat jättimäiset talot oli heti aidan takana. Oli siinä omat puolensa, mutta minulle ei jäänyt pisaran vertaa sellainen olo, että haluaisin sinne takaisin.
Sen sijaan käteen jäi tiivistynyt käsitys siitä mitä oikeastaan haluaisin. Haluaisin isohkon tontin, jossa ei olisi naapureita lähellä. Kaikkien äänekkäiden harrastusteni kanssa isoin kaipuu on nimenomaan sille, että olisi paikka, jossa saa huudattaa sahaa, laulaa oopperaa ja soittaa saksofonia ilman, että tarvitsee vähääkään miettiä häiritseekö tämä jotakuta. Talossa tai piharakennuksissa pitää olla tilaa verstaalle. Pihaa pitää olla, muttei liikaa. Talokaan ei saa olla liian iso.
Selailin ilmoituksia. Sitten se osui silmään. Kansikuva ei ollut mitenkään sellainen huomionkiinnittävän kaunis. Keltainen talo keskellä peltoa. Iso lämmitetty autotalli. Pihaa ja vähän peltoa. Pieni aittamökki ja pieni saunamökki. Kuvista näki, että lehti ei ollut vielä puussa. Oli siis ollut myynnissä jo jonkin aikaa… Ja taas ajeltiin.
Avasin auton oven ja hiljaisuus oli huumaava. Katsoimme pikaisesti talon. Sympaattinen. Neutraali haju. Kylpyhuone on vanha ja ryytynyt. Se täytyy suolistaa ja rakentaa uudelleen, mutta se kaikki oli odotettavissa. Yläkerran kylmillä vinteillä näki, että vesi ei tule ainakaan katosta läpi. Yläkerran huoneiden väliseinän voisi purkaa ja siitä saisi yhden ison tilan, jota halkoo piippu. Alakerrassa kaksi huonetta, eteisaula ja keittiö. Vihreä keittiö. Olen haaveillut vihreästä keittiöstä. Huoneisiin on laitettu uudet puulattiat. Ikkunasta näkyy omenapuut ja peltoa. Joo, talo on ihan ok, mutta se autotalli. Haluan nähdä autotallin!
Hyvänen aika miten hyvän verstastilan siitä saisikaan! Lisäksi pihassa oli vanha iso rakennus. Täynnä tavaraa ja sälää. Pieni kasvihuonekin on valmiina odottamassa. Ja pellon puolella aitta ja sauna. Piha, jossa koissu saisi juosta nakuna ilman hihnaa. Olla vihdoin vapaa sen sijaan, että on jatkuvan tarkkailun alaisena.
Viivyimme vain puoli tuntia ja minulle jäi selkeä tunne, että tänne haluaisin takaisin. Järjestelyjä. Pohdintaa. Laskelmia. Lisää järjestelyjä ja pohdintaa. Mielipiteitä. Tarjous. Hermostunutta odotusta. Ja lopuksi soitto, että tarjous on hyväksytty.
Minä ostan meille talon, pihan ja pienen palan peltoa.
