Onko se niin ihme, että pitkä ja pimeä talvi uuvuttaa? Kasvit osaavat varautua paremmin. Menevät lepotilaan odottamaan sitä hetkeä, kun on taas valoa ja voimaa ponnistaa ihmisten ilmoille.
Talvi (ja työ) imaisi mehut minustakin. Takana on ensimmäinen vuoteni työssä, jossa aivojen prosessorit pyörii täydellä teholla tunnista toiseen, päivästä päivään. Totaaliselta ylikuormitukselta on pelastanut lisääntynyt valo. Nelisen viikkoa pitää vielä jaksaa ja sitten saa päästää aivot tauolle. Pääsee keskittymään kaikkeen siihen, mihin talvella ei ole riittänyt aika ja potku.
Aamulla silmiin osui naapuritalon muurin päällä, pensaiden juurella kasvava pieni ja sievä vaahteranpoikanen. Kerroinko jo, että vaahtera on mun lempipuu?
Talolla voi olla talvellakin. Retkeiltiin sekä välipäivinä, että Loppiaisen jatkoksi talolle. Päästiin näkemään miten kauniiksi maisema muuttuu lumikuorrutuksella. Yksi jännittävimpiä asioita uudessa paikassa on nähdä miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukana.
Talossa peruslämpö pysyy kohtuullisella sähkönkulutuksella ja pesällinen puita kotiliedessä lämmittää koko kerroksen yhdessä vilahduksessa. Päätin jättää yläkerran ainakin tänä talvena kylmilleen. Tuntuu turhalta lämmittää kahta kerrosta, joista toinen on käytännössä tyhjä. Myös verstastalli pysyy plussan puolella yhden öjytäytteisen patterin voimalla.
Vanha sänky muutti yläkerrasta alakertaan.
Vanhoja rojuja tyhjennellään pakullinen kerrallaan. Kasa vanhoja peittoja, tekstiilejä ja pari patjaa lähti uusiokäyttöön kissataloon. Muut rojut päätyvät sorttiin. Viimeisimmällä reissulla siivosin keittiöstä kaikenlaista epämääräistä sorttikuormaan. Miestä on vähän ahdistanut olla ikään kuin joidenkin toisten tavaroiden keskellä, vaikka teknisesti ottaen kaikki mitä tontin rajojen sisäpuolelta löytyy, onkin minun omistuksessa. Mielensä kirkastui selvästi heti, kun siivosin seiniltä pois rihkamaa ja pudotin oviaukon päältä hyllyn, jonne oli koottu valikoima erilaisia pulloja. Vanhin oli ollut siellä ainakin vuodesta 1979 asti. Alkaa näyttää enemmän meidän paikalta.
Keittiön kokoelmista löytyi myös tällainen tikka-aiheinen kynttilä, joka on joululahja vuosimallia 1984. Tämä vajaa 40-vuotias yksilö kierrätetään todennäköisesti sytykeruusujen materiaaliksi.
Keittiön laittoa ja haaveilua
Menomatkalla poikettiin Porvoossa ja ostettiin pari pallovalaisinta keittiöön kolkkojen led loisteputkien tilalle. Asensin toisen pallon paikoilleen ja yleisvalonlähteenä se onkin aika paljon miellyttävämpi. Led loisteputketkin saa kierrätettyä verstastalliin vanhojen loisteputkilamppujen tilalle, joten eivät nekään hukkaan mene. Yhden kiinnikkeet jouduin tosin valitettavasti rikkomaan, että sai selville miten ne loput saa ehjänä alas… Mies alkoi visioida, että tuollaiset pallot sopisi kaupunkikodinkin keittiöön. Pitäisi vain löytää vähän pitempivartiset mallit, koska kotona huonekorkeus on puolisen metriä korkeampi.
Mielessä keikkuu koko ajan taustalla minkälaisia muutoksia tiloihin voisi tehdä siinä vaiheessa kun lattia avataan. Jos rahatilanne suinkin sallii, pohjakerroksen lattia pitäisi avata ja uusia jo ensi kesänä. Alapohjassa ei ole tuuletusta käytännössä ollenkaan, joten olisi suoranainen ihme, jos keittiön lattia ei olisi huonossa kunnossa. Asuihuoneiden lattiat on uusittu toissa kesänä, koska olivat pudonneet paikoiltaan. Uudetkin lattiat pitää todennäköisesti ainakin osittain purkaa ja säätää rakenteita, mutta niiden uudet ja vielä hyväkuntoiset materiaalit saa onneksi käytettyä uudelleen.
Takaisin keittiöön. Ajatus alkaa tiivistyä sellaiseksi, että keittiökaapit tasoineen, tiskiallas, uuni ja keittolevyt siirtyisivät ikkunaseinälle ja alakaapit jatkuisi nurkan yli lähes oviaukolle asti. Kulman komerot lähtee kokonaan pois. Ikkunan kohdalle tulisi jonkinlainen madallettu taso. Yläkaappeja olisi korkeintaan muutama ruokatarpeita varten. Säilytysratkaisuja suunnitellessa pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että jostain mystisestä kolosta luikahtaa sisään hiiri, orava tai joku muu pieni olento etsimään ruokaa… Joten kaikenlainen syötäväksi kelpaava kannattanee laittaa mieluummin korkealle kuin matalalle. Kotiliesi saa jäädä paikalleen omaksi saarekkeeksi.
Tässä vaiheessa on vielä mysteeri mitä nykyisen tiskialtaan yläpuolella olevien kaappien takaa löytyy. Heräsi nimittäin epäily, että oviaukko onkin ehkä ollut alunperin keskellä seinää, eikä ulkoseinään vasten, niin kuin nykyään. Voisi olla mahdollista, että keittiön ja toisen asuinhuoneen voisikin yhdistää aika pienellä vaivalla yhdeksi isommaksi tupahuoneeksi.
Elämää Kanteleella
Toisin kuin kotona, Kanteleella on myös televisio. Perinteiset kanavat eivät siellä tosin näy, tai ainakaan en saa niitä vaivatta viritettyä. Onneksi omista kätköistä löytyi vanha Apple TV, jolla saadaan pari suosittua suoratoistopalvelua näkymään. Telkkarin katselun oheen käsityöksi on valikoitunut 90-luvun loppupuolella kesken jäänyt tilkkutäkkiprojekti. Täkki on muuten valmis, mutta kerrokset pitäisi ommella yhteen. Tukholmasta ostettu ruudullinen pohjakangas osoittautui odotettua haasteellisemmaksi, sillä siinä näkyy kiusallisen hyvin jos tikki menee vähänkin vinoon. Vuosien mitenkäs mä tämän nyt sitten teen pohdinnan jälkeen kuvittelen ratkaisseeni tilanteen välttämällä ruudukon mukaisia linjoja. Ehkä tämä täkki vielä joskus tulee valmiiksi – ruutu kerrallaan.
Tien toisessa päässä on ilmeisesti hevostila. Ikkunasta näkyy kääntöpaikka.
Toistaiseksi olen tutustunut yhteen naapuriin ja luonut jonkinlaisen yhteyden siihen tiettyyn naapuriin, jolla on traktorissa lumiaura… Tosin ainakin toistaiseksi pihapiirin lumityöt tekee ilokseen itsekin, kun on ekaa kertaa 20 vuoteen piha, jota kolailla. Hyötyliikuntaa, eiks jeh. Mutta tieosuuden kävi auraamassa naapuri. Luulen, että naapurit ovat kuitenkin pääosin mielissään siitä, että talo ei jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Että seudulle tulee uutta porukkaa autioitumisen sijaan, vaikken nyt ihan jatkuvasti olekaan talolla läsnä.
Kävin myös vihdoin kiinnittämässä uuden postilaatikon tienhaaraan ja ilmoitin postille, että minun nimelle osoitetut postit voi huoletta jakaa siihen laatikkoon. On muuten minun ensimmäinen ikioma postilaatikko kaikkien oviluukkujen jälkeen.
Melko suurikokoinen tassunjälki löytyi lumesta. Ilves? Susi? Muu, mikä? Kanada? (Oma tassu kokoa 40 on vieressä vähän niin kuin referenssinä.)
Heräsin taas aiemmin, kuin tarvitsisi… Onhan nyt kallisarvoinen loma. Yritän psyykata itseäni siihen moodiin, joka innostuu liikunnasta. Selasin aamun pimeydessä instagramia ja törmäsin tuttuun ilmiöön: Löytyyhän sieltä kasoittain fittness kuvia, joissa nuoret, kauniit ja hoikat miehet ja naiset myyvät omia treeniohjelmiaan, jotka tietenkin sopivat kaiken ikäisille ja kokoisille.
”Niinhän te luulette”, mietin hiljaa mielessäni. Niin luulin minäkin, kun osuin vielä tuohon muottiin. Rubens vartalot loistavat instan liikuntafeedeissä poissaolollaan. Missään ei näy vilaustakaan siitä, miten ne muut liikkuvat? Ne muut aikuiset, jotka eivät osu fitness urheilijan muottiin. Saati, että ovat enemmän tai vähemmän ylipainoisia.
Olen ollut nuori, kaunis ja hoikka. Muistan miltä liikunta silloin tuntui ja tiedän, että nyt liikunta tuntuu erilaiselta. Johtunee siitä, että mukana on aina 30 kilon vastus. Pakko olla kärsivällinen. Aloittaa rauhallisesti, kehittää kestävyyttä ja tehdä liikkeitä, jotka eivät rasita turhaan niveliä, mutta vahvistavat tukilihaksia. Pakko sietää sitä, että jo pelkkä ruhon kääntäminen on ponnistus, toisin kuin ennen.
Tänään lähdin kävelylle. Kävellessä kuuntelin Anders Hansenin kirjaa Aivovoimaa. Kirjan pääteemana on liikunnan (oleellinen) vaikutus aivojen toimintaan ja stressin säätelyyn. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja osuu hyvin liikkuvampaa elämäntapaa opettelevan hermoon. Bongasin kirjavinkin eilen jostain sattumanvaraisesta blogista, etsiskellessäni keski-ikäisten naisten pitämiä blogeja. Ilokseni niitä jonkin verran löytyikin.
Tänä vuonna Joulu tarkoittaa ennen kaikkea pientä lomaa ja hengähdystaukoa. Aloitin vakituisen työn maaliskuun alussa ja siitä lähtien olen tehnyt töitä. Kesälomia ei tietenkään ehtinyt kertyä, joten kesätauon virkaa toimitti kymmenen päivän palkaton paussi juhannuksesta alkaen. Ylipainosta ja heikosta yleiskunnosta huolimatta sairaslomapäiviä ei ole ollut tarvetta pitää ainottakaan, joten oma aika on ollut viikonloppujen varassa.
Juuri nyt on Joulupäivä. Istun keittiön pöydän ääressä ja kuuntelen eilen radiosta lähetettyä joululauluohjelmaa. Eilen, aattona, ei ehtinyt. Piti leipoa ja kokkailla… Valmistella Joulua niin suurella touhulla, että kun lopulta illalla oli ruokailun aika, olin niin väsynyt kaikesta ettei ruokakaan maistunut miltään. Onneksi tänään ei tarvitse mitään. Riittää, että on vain läsnä omassa elämässään. Katselee ympärilleen, nauttii valosta ja valkeudesta, muutamista koristeista, joita on jaksanut kaivaa esille ja musiikista. Kas, lauluopehan se siellä laulaa Sylvian joululaulua. Syödä ja nukkua. Pikkuhiljaa avata ajatuksia kaikkeen mukavaan, mikä edessä häämöttää. Kaikkiin mahdollisuuksiin. Kaikkea mitä saa tehdä. Mutta ensin levätään. Ollaan vaan.
Kanteleen Keltainen Talo lumipuvussa.Suuri metsästäjä bongasi pellolla kauriita.
Aiempina vuosina olen nauttinut syksyn pimeistä illoista. Kynttilöistä ja valosta. Tänä vuonna on toisin. Pimeys uuvuttaa. Elämä muuttuu valon odotukseksi. Ei auta edes se, että heräisi aikaisemmin. Pakko tarrata näihin pieniin hetkiin.
Aidan takana on valo ja vapaus. Vilkaisen sitä vaeltaessani tienaamaan elantoani. Taloa ja tilaani. Mun elämää. Meidän elämää.
