Täytän tänä vuonna 40.
Elämäni voi jakaa kahteen 20 vuoden lohkoon. Ekat 20 vuotta oli lapsuutta ja nuoruutta. Muilta olen jotenkin käsittänyt, että ne ajat pitäisi olla enimmäkseen unohtuneet tässä vaiheessa elämää. Mutta minä kyllä muistan ne ihan kirkkaasti. Se aika tuntuu eräänlaiselta rinnakkaistodellisuudelta. Filmejä, joissa olin ikään kuin kameran takana. Kokija. Mukana tilanteissa, mutta jotenkin ulkopuolinen. Useimmiten yksin ristiriitaisten ajatusteni kanssa.
Äiti on kasvanut miesvaltaisessa kodissa, jossa kiellettiin ranskalaisen nutturan käyttö. Minä olen kasvanut miesvaltaisessa kodissa, jossa naisten jutut oli piilossa. Tutkin äidin peilikaappeja ja ihmettelin löytöjäni. Kerran värjäsin koko naamani kirkkaan pinkillä Yves Rocher huulipunalla ja se oli aika hulppeaa, kunnes tajusin, että sehän ei muuten lähde pois ihan vaan pelkällä vedellä. (Tilannetta seurasi paniikki, häpeä ja armoton kasvojen kuuraaminen, josta seurasi pitkäaikainen naaman punoitus ja vielä pitempiaikainen henkinen punoitus.) Vielä silloin minussa asui luovasti kokeileva hahmo.
Jossain välissä kokeileva hahmo kutistui. Lakkasi ihailemasta kauniita vaatteita ja keskittyi verhoamaan itsensä mahdollisimman mitäänsanomattomiin ja tavallisiin, useimmiten käytettyihin ja jättikokoisiin miesten vaatteisiin. Ei meikkiä. Ei mitään kulmakarvojen nyppimisiä, koska pitää olla luonnollinen. Ei hameita. Ei kauniita kenkiä. Tyttömäisyyden ja naisellisuuden hävittämistä.
Ja sitten ne seuraavat 20-vuotta… liian paljon samoissa tunnelmissa, välillä pyristellen muotista ulos ja valahtaen sinne takaisin. Viimeistään kolmenkympin korvilla alkanut tasaisesti jatkunut painon nousu muutti minut ulkoisella mitäänsanomattomuudella näkymättömyyttä tavoittelevaksi ihmiseksi. Keho koki jälleen hämmentävän muodonmuutoksen ja tällä kertaa kylkiäisenä tuli se, että sinkosin ulos kauppojen kokovalikoimista.
(more…)