Sydämelle

Category: Keltaisessa talossa

“Keltaisessa talossa, peltojen keskellä, on hyvä tunnelma. Sieltä löytyi meille oma pieni puuhamaa. Hyvää ja kaunista.”

  • Keltainen tupa ja perunamaa

    Menossa on kolmas kesä Keltaisen talossa ja minulla on ikioma, omin voimin raivattu perunamaa. Kävimme viime vuoden keväällä Hankkijalla jostain syystä ja sieltä tarttui heräteostoksena mukaan 10 kilon säkki Siikli perunansiementä, joille tietenkin täytyi kaivaa perunamaa.

    Kaikki alkoi keväisenä lauantaina, kun mäyräkoira jumittui taas kerran paikoilleen ja piti keksiä sellaista tekemistä, mitä voisi tehdä tässä paikassa juuri nyt.
    Piirsin sulavaan hankeen puutarhan ääriviivat ja iskin kulmiin risut pystyyn. Viritin langat kulmarisujen väliin ja iskin lisää risuja pystyyn lankoja pitkin. Loppujen lopuksi näistä risuista tulikin risuaidan pystypuita.

    Pihalla on vuosia levossa ollut perunapelto, että ei nyt ihan suosta tarvinnut lähteä liikkeelle. Tallin takaa löytyi kyllä puutarhajyrsin, joka tallista löytyneen käyttöohjekirjan mukaan oli otettu käyttöön vuonna 1981. Härveli oli kuitenkin jyrsimisensä jyrsinyt ja toimitimme sen sorttiasemalle. Katselin aikani uusien jyrsimien hintoja; muutama ihan kohtuullinen versio olisi löytynyt huutokaupoista tai torista. Mutta olemattomalla budjetilla päädyin kuitenkin hankkimaan yhden Fiskarsin vaihtopää varren mihin saa kiinnitettyä erilaisia päitä. Omaan välinevalikoimaan kuuluu rautaharava, joka on yksi parhaista hankinnoista puutarhaani, sekä nurmikonrajaaja, jolla olen nitkuttanut pellon päälimmäisen kerroksen siististi rikki.

    Piharakennuksesta löytyi valmiina teräväpiikkinen heinähanko, jolla sain kaivettua maasta heinällä ja rikkaruohoilla kuorrutetun pintakerroksen. Minä kaivoin ja mies rahtasi multapaakkuja kottikärryillä tontin rajalle, jonne ajateltiin tehdä pieni valli, johon istuttaa ruusuja ja sen semmoista.

    Kun pintakerros oli saatu pois, alkoi maan kääntäminen. Piharakennuksesta löytyi myös suhteellisen uudenkarhea perunakuokka, jolla parhaani mukaan möyhensin kovaksi pakkautunutta savimaata ja poimin samalla joukosta rikkaruohojen (lähinnä voikukkien) juuria. Jälkikäteen ajateltuna tämä vaihe olisi varmaan sujunut paremmin hieman toisenlaisella kuokalla, mutta niillä mennään mitä käytettävissä on. Hiki virtasi ja lihakset huusi hallelujaa äkkinäisesti alkaneesta fyysisestä rasituksesta, mutta palkkiona oli n. 16 metriä kahden vaon perunamaata.

    Ennen perunoiden istutusta kippasin savimaan sekaan pussikaupalla mustaa multaa ja lopulta päästiin perunoiden istutusvaiheeseen. Koko prosessin ajan touhussa oli mukana mäyris, joka on muuten todella näppärä vakojen kaivamisessa. Harmi vain, ettei hänen näkemyksensä vakojen suunnasta oikein vastaa omaani. Jonkin verran oli myös epäselvyyttä siitä oltiinko istuttamassa perunoita vai kaivamassa niitä ylös.

    Maasta se pienikin ponnistaa
    Perunanvarret kasvaa. Istutin sarkojen päätyihin samettikukkia vetämään puoleensa mahdollisten tuholaisten huomion.

    Alun perin oma ajatukseni oli, että jos jokainen peruna tekee n. 5 poikasta, meillä olisi kauden päätteeksi noin 50 kiloa perunaa. Joka on n. 45 kiloa enemmän kuin olemme yleensä tottuneet vuodessa käyttämään. Peruna on jostain syystä arjessa unohtunut, riisi ja pasta ovat vallanneet perunoiden tontin helppokäyttöisyydellään. Arvioni meni metsään. Perunaa tuli loppujen lopuksi yli 120 kiloa. Tämä tietysti aiheutti kysymyksen, että miten ja missäs nämä nyt sitten säilötään? Ei minulla ole mitään +4-6 asteessa stabiilisti pysyvää pimeää tilaa, jossa ilma kiertää. Paitsi kaupunkikodin jääkaappi…

    Erilaisista ohjeista löysin tiedon, että perunat pitää saada nopeasti pimeään, etteivät ne viherry. Missään ei mainittu, että perunoiden kannattaisi antaa vähän kuivahtaa, etteivät ne ala mätänemään. Loppujen lopuksi päädyin kauppaamaan artesaanipottuja työkavereille ja kärräsin kolmen kilon pusseja sukulaisille ja tuttaville. Ja meidän jääkaapissa oli jokaisella hyllyllä isoja, puisia viinilaatikoita täynnä perunoita. Viimeiset omat perunat syötiin pääsiäisenä.

    Talosta ei löytynyt valmiina kappamittoja, joten tein sellaiset itse.

    Tänä keväänä Hankkijalle mentiin nimenomaan perunoita varten. Kun muiden kaupunkikodeissa ikkunalaudoilla on viherkasveja ja koriste-esineitä, meidän ikkunalautoja koristi muutaman viikon ajan 15 kiloa itämään otettua siemenperunaa. (10 kiloa Siikliä ja heräteostoksena 5 kiloa Annabelleä: pussissa luki maailman paras peruna, joten pitihän sitä kokeilla. Mainostuksen uhri…)

    Istutus meni ehkä aavistuksen myöhäiseksi, kun kuumien kelien takia ei jaksanut ja pystynyt tekemään toista perunapenkkiä tämänvuotisille perunoille. Onneksi kesäkuun alkuun mahtui yksi viileämpi viikonloppu, jonka aikana urakoin kasvimaalla ja kaikki 15 kiloa saatiin lopulta maahan.

    Varret ovat hyvässä alussa ja multauksen jälkeen saa keskittyä odottelemaan. Elokuun loppupuoliskolla voinee alkaa kaivelemaan tämän kauden ensimmäiset omat perunat esille. Oletettavasti tänä vuonna tulee vielä enemmän perunaa, joten luvassa on taas perunoihin liittyvää puuhaa, kun ”perunapirssi” lähtee jakelemaan perunapusseja.

  • Talvinen talo ja talossa valo

    Talolla voi olla talvellakin. Retkeiltiin sekä välipäivinä, että Loppiaisen jatkoksi talolle. Päästiin näkemään miten kauniiksi maisema muuttuu lumikuorrutuksella. Yksi jännittävimpiä asioita uudessa paikassa on nähdä miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukana.

    Talossa peruslämpö pysyy kohtuullisella sähkönkulutuksella ja pesällinen puita kotiliedessä lämmittää koko kerroksen yhdessä vilahduksessa. Päätin jättää yläkerran ainakin tänä talvena kylmilleen. Tuntuu turhalta lämmittää kahta kerrosta, joista toinen on käytännössä tyhjä. Myös verstastalli pysyy plussan puolella yhden öjytäytteisen patterin voimalla.

    Vanha sänky muutti yläkerrasta alakertaan.

    Vanhoja rojuja tyhjennellään pakullinen kerrallaan. Kasa vanhoja peittoja, tekstiilejä ja pari patjaa lähti uusiokäyttöön kissataloon. Muut rojut päätyvät sorttiin. Viimeisimmällä reissulla siivosin keittiöstä kaikenlaista epämääräistä sorttikuormaan. Miestä on vähän ahdistanut olla ikään kuin joidenkin toisten tavaroiden keskellä, vaikka teknisesti ottaen kaikki mitä tontin rajojen sisäpuolelta löytyy, onkin minun omistuksessa. Mielensä kirkastui selvästi heti, kun siivosin seiniltä pois rihkamaa ja pudotin oviaukon päältä hyllyn, jonne oli koottu valikoima erilaisia pulloja. Vanhin oli ollut siellä ainakin vuodesta 1979 asti. Alkaa näyttää enemmän meidän paikalta.

    Keittiön kokoelmista löytyi myös tällainen tikka-aiheinen kynttilä, joka on joululahja vuosimallia 1984. Tämä vajaa 40-vuotias yksilö kierrätetään todennäköisesti sytykeruusujen materiaaliksi.

    Keittiön laittoa ja haaveilua

    Menomatkalla poikettiin Porvoossa ja ostettiin pari pallovalaisinta keittiöön kolkkojen led loisteputkien tilalle. Asensin toisen pallon paikoilleen ja yleisvalonlähteenä se onkin aika paljon miellyttävämpi. Led loisteputketkin saa kierrätettyä verstastalliin vanhojen loisteputkilamppujen tilalle, joten eivät nekään hukkaan mene. Yhden kiinnikkeet jouduin tosin valitettavasti rikkomaan, että sai selville miten ne loput saa ehjänä alas… Mies alkoi visioida, että tuollaiset pallot sopisi kaupunkikodinkin keittiöön. Pitäisi vain löytää vähän pitempivartiset mallit, koska kotona huonekorkeus on puolisen metriä korkeampi.

    Mielessä keikkuu koko ajan taustalla minkälaisia muutoksia tiloihin voisi tehdä siinä vaiheessa kun lattia avataan. Jos rahatilanne suinkin sallii, pohjakerroksen lattia pitäisi avata ja uusia jo ensi kesänä. Alapohjassa ei ole tuuletusta käytännössä ollenkaan, joten olisi suoranainen ihme, jos keittiön lattia ei olisi huonossa kunnossa. Asuihuoneiden lattiat on uusittu toissa kesänä, koska olivat pudonneet paikoiltaan. Uudetkin lattiat pitää todennäköisesti ainakin osittain purkaa ja säätää rakenteita, mutta niiden uudet ja vielä hyväkuntoiset materiaalit saa onneksi käytettyä uudelleen.

    Takaisin keittiöön. Ajatus alkaa tiivistyä sellaiseksi, että keittiökaapit tasoineen, tiskiallas, uuni ja keittolevyt siirtyisivät ikkunaseinälle ja alakaapit jatkuisi nurkan yli lähes oviaukolle asti. Kulman komerot lähtee kokonaan pois. Ikkunan kohdalle tulisi jonkinlainen madallettu taso. Yläkaappeja olisi korkeintaan muutama ruokatarpeita varten. Säilytysratkaisuja suunnitellessa pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että jostain mystisestä kolosta luikahtaa sisään hiiri, orava tai joku muu pieni olento etsimään ruokaa… Joten kaikenlainen syötäväksi kelpaava kannattanee laittaa mieluummin korkealle kuin matalalle. Kotiliesi saa jäädä paikalleen omaksi saarekkeeksi.

    Tässä vaiheessa on vielä mysteeri mitä nykyisen tiskialtaan yläpuolella olevien kaappien takaa löytyy. Heräsi nimittäin epäily, että oviaukko onkin ehkä ollut alunperin keskellä seinää, eikä ulkoseinään vasten, niin kuin nykyään. Voisi olla mahdollista, että keittiön ja toisen asuinhuoneen voisikin yhdistää aika pienellä vaivalla yhdeksi isommaksi tupahuoneeksi.

    Elämää Kanteleella

    Toisin kuin kotona, Kanteleella on myös televisio. Perinteiset kanavat eivät siellä tosin näy, tai ainakaan en saa niitä vaivatta viritettyä. Onneksi omista kätköistä löytyi vanha Apple TV, jolla saadaan pari suosittua suoratoistopalvelua näkymään. Telkkarin katselun oheen käsityöksi on valikoitunut 90-luvun loppupuolella kesken jäänyt tilkkutäkkiprojekti. Täkki on muuten valmis, mutta kerrokset pitäisi ommella yhteen. Tukholmasta ostettu ruudullinen pohjakangas osoittautui odotettua haasteellisemmaksi, sillä siinä näkyy kiusallisen hyvin jos tikki menee vähänkin vinoon. Vuosien mitenkäs mä tämän nyt sitten teen pohdinnan jälkeen kuvittelen ratkaisseeni tilanteen välttämällä ruudukon mukaisia linjoja. Ehkä tämä täkki vielä joskus tulee valmiiksi – ruutu kerrallaan.

    Tien toisessa päässä on ilmeisesti hevostila. Ikkunasta näkyy kääntöpaikka.

    Toistaiseksi olen tutustunut yhteen naapuriin ja luonut jonkinlaisen yhteyden siihen tiettyyn naapuriin, jolla on traktorissa lumiaura… Tosin ainakin toistaiseksi pihapiirin lumityöt tekee ilokseen itsekin, kun on ekaa kertaa 20 vuoteen piha, jota kolailla. Hyötyliikuntaa, eiks jeh. Mutta tieosuuden kävi auraamassa naapuri. Luulen, että naapurit ovat kuitenkin pääosin mielissään siitä, että talo ei jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Että seudulle tulee uutta porukkaa autioitumisen sijaan, vaikken nyt ihan jatkuvasti olekaan talolla läsnä.

    Kävin myös vihdoin kiinnittämässä uuden postilaatikon tienhaaraan ja ilmoitin postille, että minun nimelle osoitetut postit voi huoletta jakaa siihen laatikkoon. On muuten minun ensimmäinen ikioma postilaatikko kaikkien oviluukkujen jälkeen.

    Melko suurikokoinen tassunjälki löytyi lumesta. Ilves? Susi? Muu, mikä? Kanada?
    (Oma tassu kokoa 40 on vieressä vähän niin kuin referenssinä.)

  • Tilpehööriä ja yläkerran fiilistelyä

    Eilen ei talolla tehty varsinaisesti mitään erityisen ihmeellistä. Mies tutusteli kotilieden kanssa ja lämmitti tupaa. Minä päädyin tyhjentämään eteishuoneen seinällä olleen tilpehöörilokerikon. Vaikka olenkin tilpehöörin ystävä, jotenkin kammoksun niitä metallisia lokerikkoja muovisilla astioilla. Yleensä ne ovat täynnä omituista roinaa ja likaa. Niin oli tämäkin. Keräsin vanhaan kippoon ison kasan metallinkierrätykseen matkaavia nauloja, ruuveja ja kaiken maailman muita epämääräisiä metallisia härpäkkeitä.

    Parempaa elintasoa tulitikkuaskista.

    Sen sijaan ne sellaiset puiset apteekkarilokerikot ovat hurmaavia. Apteekkarin lokerikoista tosin tulee aina mieleen Vaarin kertoma tarina siitä, kun hän lähti sodan jälkeen Rovaniemelle puoleksi vuodeksi rakentamaan apteekkia. Homma sisälsi myös niiden lokerikkojen rakentamisen. Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen puhelin soi. Apteekkari kysyi, että tuutko rakentamaan toisen. Lapsi oli löytänyt tulitikut ja sinne meni upouusi apteekki. Vaari oli sitten todennut, että ei hän voi heti lähteä uudelleen puoleksi vuodeksi pois perheen luota.

    Lokerikon tyhjennyksen lisäksi istuskelin yläkerrassa katselemassa ja kuuntelemassa ajatuksia. En tiedä miten se muilla toimii, mutta minulla se menee niin, että istun sängyn laidalla ja katselen tilaa. Sitten päässä alkaa 3D ohjelma pyöriä ja kehittää tilasta erilaisia vaihtoehtoja. Lastulevykaappi ja väliseinä pois. Jäljelle jää yhtenäinen tila, jossa keskellä menee hormi. Hormiin näyttää olevan liitos, eli periaatteessa yläkertaankin saisi laitettua vaikka pienen kamiinan. Sitten pitää vaan varmistaa, että tarvittavat tukirakenteet säilyy, ettei katto romahda niskaan.

    Muovimatot ovat kamalat. Haluan puulattian. Ja kattoon laudoituksen pahvilevyjen tilalle. Verhoista pidän.

    Katselin huoneen esineitä. Hassua, miten edelleen sieltä huomaa yksityiskohtia, jotka on yleisvilkaisussa ohittanut. Seinää koristaa kuparista pakotettu naishahmo. Kaunis. Hän jää taloon. Nurkassa on toinenkin kuparitaulu, jonkinlainen Jeesushahmo, jonka jaloissa pyörii eläimiä. Leijonia. Hän saa jatkaa matkaa.

    Nokallaan seisova pyramidisäilytyshommeli. Väritys on vähän räväkkä. Tulisiko siitä kuitenkin esimerkiksi kukkapöytä, jos vähän kunnostaisi ja maalaisi vähemmän äreillä väreillä? Vanha hylly, viskipulloja ja tietosanakirjasarja. Saloran tarra, Kaurismäen leffojen turkoosi tausta ja puinen omena. Muovikukkia.

    Aulahuone. Vaaleanpunaiset, muoviset pitsiverhot. Kulahtanut tyyny 90-luvulta, joka muistuttaa, että rakkaus on ikuinen. Jään miettimään mihin kierrätetään tekstiilijätteet ja kulahtaneet koristetyynyt? Sängyn alta löytyi räsymattokätkö. Väriskaala tuo mieleen 90-luvun alun. Se sellainen vähän likainen vaaleanpunainen. Ja violetti. Ja vaaleansininen. Voiko räsymattoja värjätä?

    Tarvitaan valaisimia. Onhan nuo loisteputkilamput toki käteviä, mutta samanaikaisesti ne ovat totaalisia tunnelmantappajia. Katto on sen verran matalalla, että mitään kovin roikkuvaa tänne ei voine laittaa. Ehkä jalkalappu. Joku seinävalaisin. Tai katon kautta heijastuva valaistus.

    Eihän täällä tarvitse laittaa kuin lattia, seinät ja katto. Ja ikkunat. Ja portaikko. Kaikki. Onneksi tuli hankittua se pakettiauto, helpompi kuljettaa kaikki ryönä ja roina pois. Mutta tästä tulee vielä hyvä, sellainen mihin kapuaa mielellään. Olin ajatellut että yläkerrassa olisi ompelutila. Askartelutila. Puuhailutila. Oleskelutila. Makuuhuone muuttaisi alakertaan. Kevättä odotellessa.

  • Ensimmäiset vieraat Kanteleella

    Olipa viikonloppu!

    Parin vuoden nurkissa pyörimisen jälkeen oli mukava ajatus järjestää pienet juhlat 40-vuotisen elämäni kunniaksi. Samalla saattoi kutsua lähipiirin ihmiset ihmettelemään uusinta hullutustani, nimittäin tätä taloa ja tilaa, jota ehkä aletaan kutsua Kanteleeksi.

    Juhlien järjestäminen pitkän työviikon päätteeksi paikassa jossa on käynyt kolme kertaa, ei välttämättä ole sellainen tempaus, jota varauksetta suosittelisin muille. Varsinkin kun samaan viikonloppukokonaisuuteen yhdistää vielä työhuoneen purun ja roudaamisen.

    Käytiin pakkaamassa paku täyteen rompetta torstai-iltana, perjantai-ilta kului pullan leivonnan parissa ja lauantaina herättiin aikaisin juhlapäivään. Menomatkan varrella kurvattiin vielä Mäntsälän Citymarkettiin hakemaan suolaiseksi tarjottavaksi hulppean hyvät (ja edulliset) täytetyt lohipatongit ja muita tykötarpeita, sekä kasa siivoustarvikkeita ja muuta hyödyllistä sälää.

    Kuuma vinkki pohjoiseen matkaaville; Mäntsälästä saa näppärästi ja edullisesti matkaan mukaan hyvät eväät, joilla pärjää perille asti.

    Kanteleelle saavuttiin lopulta puolisen tuntia ennen ensimmäisiä vieraita, joten kiirehän siinä sitten tuli. Pöytäliina pöydälle, pikainen kattaus, kahvinkeitin esille ja mango-sitruuna-alkujuomaa sekoittamaan. Mekon ehdin kiskaista päälle, mutta kaikenlainen muu ehostautuminen jäi tällä kertaa väliin.

    Ennakko-oletukseni siitä, että kaikki änkeytyy kuitenkin keittiöön piti paikkansa. Ilmatila oli viileähkö, koska hellaa ei ehditty lämmittää ennen vieraiden saapumista. Ehkä parempi niin, sillä suurimman osan vieraista lähdettyä hellakin herätettiin henkiin ja saatiin se ilmeisen pakollinen savuhönkäys sisään. Savun määrä jäi onneksi loppujen lopuksi aika pieneksi ja päästiin jatkamaan oleilua kotilieden lämmössä.

    Kaiken päätteeksi köröteltiin kotiin saunaan ja nukkumaan; valmistautumaan seuraavan päivään, joka sisälsi lisää vieraita ja ensimmäisen pakettiautoretken. Takatilaan oli pakattu puolet verstaan sisällöstä. Ensi viikonloppuna rahdataan loputkin ja jos luminen talvi ei heti iske päälle, päästään marraskuussa myös rakentamaan uutta verstasta toimintakuntoon. Sitä ennen pitää talliin hankkia pari sähköpatteria, jotta saadaan talven yli pidettyä peruslämpö yllä ja puutavara kuivana.

    Kuvien ottaminen jäi taas kerran väliin kaiken vauhdin ja vilskeen ohessa. Tarjoiluista ehdin ottaa ensimmäisen kuvan juuri ennen tiskejä, kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet ja pöytä oli täynnä käytettyjä astioita. Tarjoiluista tuli kuitenkin kehut; ei se näkö vaan maku ja mikään ei loppunut kesken.

    Tilukset tuli viikonlopun aikana esiteltyä useampaan kertaan. Oli myös hauskaa, miten eri asioihin eri ihmiset kiinnittivät huomiota. Yksi osoitti minulle talon kauniit peilit, jotka olin itse missannut. Toinen vieras löysi vajasta tahkon ja kolmas jättimäisen viikatteen. Neljäs ihastui vanhaan, UPO:n linkoon. Veikkaan, että näitä löytöjä tehdään vielä pitkän aikaa. Positiivista oli myös se, että useammasta suusta kuului halukkuutta osallistua mahdollisiin talkoisiin…

    Oli myös mukavaa kuulla, että pihapiirin jännät, hyvät vibat kantautuivat muidenkin tajuntaan. Että paikassa on jotain sellaista viehättävää, mikä auttaa ymmärtämään sitä miksi päädyin tilan ostamaan. Minua varoitettiin ahdistumasta edessä häämöttävän työn määrästä. Nyökkäilin ja totesin, että en aio unohtaa sitä, että ostin ison autotallin verstaaksi ja siinä kyljessä tuli sitten mukana kaikenlaista muuta. Kyllä se siitä.

  • Uusi elämä tilallisena

    En tiedä millaista tämän kuuluisi olla. Vaahtokarkkeja ja sateenkaaria. Kauniita kuvia. Loputonta innostusta. Aarteita ja löytöjä vintiltä ja kirpputoreilta.

    Mitä löytyy piharakennuksesta? Lankapuhelimia ja lasipurkki.

    Millaista se oikeasti on? Samanaikaista riemua, onnea, epätoivoa ja ahdistusta. Epäilyjä ja kauhuskenaarioita. Mitä jos KAIKKI ulkoseinien hirret ovat läpeensä lahoja? Mitä jos koko talo pitääkin lanata? Heräsin viime yönä klo 3:12 ja aloin tutkia Honkarakenteen hirsitalojen tarvikepaketteja. Mitä se sitten maksaa, jos pitää rakentaa uusi talo…

    Ja piharakennus. Pääty on märkä ja sieltä pitäisi purkaa sisukset niin, että tuuli kävisi rakenteiden läpi. Ja vaikka ne saisikin tuuletettua ja kuivattua, onko niistä enää mihinkään? Eikä se autotallikaan ihan kuiva ole…

    Piharakennuksen pääty näyttää kyllä kuvassa kauniilta…

    Kaduttaako?

    Ei. Vaikka kaikki tönöt romahtaisi, pidän siitä maapläntistä. Viihdyn siellä. Haluan sinne edelleen takaisin. Tönöt saa rakenettua uudelleen.

    Kaupungin kohinan ja monsteriautojen rinnalla maapaikkani piirtyy mieleen jonkinlaisena pienenä, unohdettuna muumimaailmana, jonka asukit ovat hiipuneet unohdukseen. Siellä elämä on rauhallista, lempeää ja ystävällistä, ja samalla alkuvoimaisen ankaraa. Aina riittää puuhattavaa ja se puuha on jotain konkreettista. Se ei ole ruudun tuijottelua, numeroiden pyörittelyä ja paikasta paikkaan suhailua kiireestä kantapäähän. Päivät siellä ovat täyteläisiä ja niiden jälkeen uni hiipii silmiin tavallista aiemmin.

    Saunamökki.

    Samanaikaisesti silmät ovat jotenkin auenneet näkemään omankin kodin. Alkuperäinen ajatus oli, että kaupungissa rakennetaan kaupunkikotia ja maalla tehdään mitä maalla tehdään. Mutta nyt ei enää tarvitse yrittää tehdä kaupungissa sitä mikä olisi helpompi tehdä maalla, eikä myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole juuri nyt tekemässä niitä asioita. Pesemässä mattoja ja sahaamassa vanerilevyjä.

    Seinää vasten nojaa meidän keittiökaapit, toteutusta vaille valmiit…

    Meidän kaupunkikoti on edelleen kesken ja pienoinen kaaos, kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Jouduimme muuttamaan tänne kesken perusteellisen remontin ja suoraan sanottuna remontti on edennyt sen jälkeen triviaalisen vähän. Eikä muutto ollut ihan tavallinen muutto, vaan samaan asuntoon tällättiin kahden pitkään yksin asuneen tavarat. Törmäyksiltä ei voinut välttyä. Lisäksi toinen meistä (=minä) on käsityöläinen, jolle on kertynyt talon täytteen verran erilaisia materiaaleja. Ei, niitä ei heitetä pois.

    Lempparilakana kaupunkikodin ullakon pyykkinarulla.

    Näillä mennään. Näistä aineista rakennetaan meidän elämä. Meidän muumimaailmassa seikkailee nelikymppinen nainen, mies ja mäyräkoira. Yhdessä rakennetaan kahta erilaista kotia, rinnakkain ja lomittain.

  • Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän… Ensivisiitti talolla ja tilalla

    Viime viikonloppu oli eka viikonloppu talollisena ja mikrotilallisena.

    Taloon tutustumisen lisäksi ohjelmanumerona oli kaupunkikodin naapurilta lainatun vinttikomeron tyhjennys. Olin muutama vuosi sitten pakannut aikaisemman elämäni vaatturina laatikoihin ja kasseihin ja kiikuttanut sen vinttiin. Täydellisellä ajotuksella, naapuri pyysi tyhjentämään sen juuri tähän saumaan, kun romppeiden lopullisen kodin avaimet on hallussa.

    Jottei kaikki olisi liian ruusuista, komero sattui olemaan ikkunan kohdalla ja koska nykyaikainen rakennuslaatu on mitä on, ikkunanpuitteet eivät ole tiiviit ja kaksi kassillista märkiä ja haisevia kankaita suunnisti suoraan päätä roskikseen. En suostu edes miettimään mitä ihanuuksia siellä menikään pilalle… Lukuunottamatta kahta pakkaa, jotka koitan vielä pelastaa piimällä ja kuumalla vedellä. Katsotaan kuinka käy. Suurin osa materiaaliaarteistani oli kuitenkin selvinnyt vinttivarastoinnista ilman vaurioita ja se on suuri helpotus.

    Peltoläntti jatkuu kuuselle asti.

    Talolla kuljeskeltiin ihmetellen, että tämäkö on nyt sitten meidän, hyvässä ja pahassa. Koko hankintaprosessi kävi niin nopeasti, että kaiken sisäistämiseen menee hetki. Lisäksi on opeteltava elämään sen tunteen kanssa, että tässä talossa ja tällä tilalla ei valmis ole sellainen käsite, johon kannattaa ripustautua. Tekemistä ja kunnostettavaa riittää tuleville vuosille ja siitä on ihan turha tehdä erityistä stressinkohdetta. Pidetään ensisijaisesti huoli siitä, että talo ei mene ainakaan huonompaan kuntoon.

    Alahirsi alkaa olemaan valmis vaihtoon.

    Ounastelin jo aiemmin, että alimpia hirsiä ehkä joudutaan vaihtamaan, eli talo pitää ”kengittää”. Ja tosiaan, viikonloppuna tehtii sukellus talon alla sijaitsevaan kellariin ja näkyvissä olevalla pätkällä ei jää epäselväksi, että lahovaurioita on. Sen sijaan väliseinän alin hirsi näytti olevan priimakunnossa, joten talo ei ehkä ihan ensi tilassa ole romahtamaisillaan. Mutta verkot on heitettävä joka tapauksessa vesille, että löytää jostain tarkoitukseen sopivia vanhoja hirsiä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ennen pitkää kaikki alimman kerroksen lattiat on avattava. Lopputuloksena tulee varmaan olemaan se, että koko pohjakerroksen saa siinä vaiheessa laittaa uusiksi. Jää nähtäväksi miten paljon joutuu hankkimaan uusia materiaaleja ja miten paljon voi kierrättää vanhoja, olemassaolevia.

    Tein ensimmäiset hankinnatkin: De Waltin akkukäyttöinen trimmeri pihan perkaamiseen ja oma postilaatikko. Mun eka oma postilaatikko! Lisäksi ostettiin heräteostoksena syyslannoitetta, jonka ajattelin levittää marjapensaiden juurelle. Olin alunperin ajatellut ostaa mustaviinimarjan taimia, mutta katseltuani vähän tarkemmin ryteikköä, siellähän niitä olikin jo valmiina 8 kappaletta. Jos ne joskus alkaa hoidon ja lannotuksen innoittamana voimaan paremmin ja tuottamaan marjoja, saattaa olla, etten useampaa pensasta edes jaksaisi tyhjentää.

    Villiintynyt puutarha ja marjapensaat.

    Ehdin testailla trimmeriä sen verran, että muutaman pensaan sai esille. Ryteikössä näytti olevan myös jotain liljan näköisiä, joten on siinä joku joskus yrittänyt jonkinlaista puutarhaa ylläpitää. Yhden pensaan sain kitkettyä ja lannoitettua. Alku se on pienikin alku.

    Piharakennuksesta löytyi kottikärryt ja harava.

    Tulevia hankintoja tulee olemaan ainakin kompostori, joka tilalta yllättäen puuttuu kokonaan. Sen sijaan erilaisia rytöläjiä löytyy sieltä täältä. Niistä akuuteimmin toimenpiteitä kaipaavat pihalla rikki paisunut akku ja piharakennuksen takaa löytynyt auton moottori. Sitä jää aina vähän ihmettelemään, että onko se ongelmajätteiden vieminen asiaankuuluvaan paikkaan oikeasti NIIN vaikeaa…

    Rytöläjät, joista löytyy myös halkoja.

    Tontti yllättää monipuolisuudellaan. Sieltä löytyy pellon ja niityn lisäksi pieni haavikko, pieni kangasmetsäläntti, pihaa ja perunapeltoa, villiintynyt puutarha ja kalliokukkula. Parin päivän ihmettelyn jälkeen alkoi jo muodostua hentoja ajatuksia siitä mihin suuntaan pihaa voisi lähteä kehittämään. Mitä pensaita voisi yrittää siirtää ja minne.

    Voiko näin hienon ja ison tuijan kaataa? Se on liian lähellä taloa ja sumputtaa sen totaalisesti.
    Syreeniaita on liian lähellä taloa. Kattoa ei pääse huoltamaan kunnolla. Ajateltiin kokeilla jos nämä saisi siirrettyä.

  • Mun talo 💛

    Siinä se nyt on. Minun keltainen talo. Minun piha ja pelto. Minun verstas. Minun rönsyilevät haaveet. Minun mukana talossa kulkee mies ja mäyräkoira. Siellä on kaikille sieluille jotain.

    Tasan kuukausi sitten matkailimme katsomaan taloa ja tilaa. Kuukautta myöhemmin istuimme pankissa odottamassa rahansiirron toteutumista. Sain avaimet kouraani ja toivotukset tulevaisuuteen. Kotimatkalla ostin kaupasta Fazerin pienen suklaakakun, joka popsittiin iltaruoan päätteeksi, uuden talon kunniaksi. (Kakku oli muuten sen verran hyvää, että uskaltaa jopa suositella pienen kakun tarpeeseen.)

    Kaikki lutviutui jotenkin helposti. Löytyi pankki, jossa sai kommunikoida ihmisen kanssa erilaisten robottien ja appien sijaan. Ja löytyi se mun paikka minimaalisella hakemisella.

    Sitä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka etsivät ja etsivät, eivätkä löydä mieluisaa. Ehkä löytämisen helppouteen vaikutti sekin, että minun toiveet ja odotukset eivät ole ihan niitä tavanomaisimpia. Tai sellainen olo tulee ainakin katsellessa tv:n sisustusohjelmia, joissa jahdataa jotain tietynlaista luksusta. Isoja, valkoisia huoneita, harmaita lattioita, korkeakiiltoisia keittiöitä. Kipsiseiniä ja mdf-levyä.

    Minä sen sijaan riemastuin, kun kuulin, että talossa on hirsirunko. Oikeeta puuta! Vanhaa ja tiheäsyistä. Minä riemastuin siitä, että talo saa hengittää. Siitä ei ole pakko tehdä muovipulloa. Talossa saa olla väriä. Talossa saa olla rönsyilevää. Talossa saa näkyä, että siellä eletään ja tehdään asioita. Pihalla riittää lääniä ja omaa rauhaa. Mahdollisuutta viljellä tai olla viljelemättä. Tila edustaa vapautta valita juuri niitä asioita mitä minä elämässäni haluan.

    Lauantaina retkeillään tilalle ensimmäisen kerran. Otetaan rauhallisesti ja tutustutaan rauhassa. Tongitaan ja katsotaan mitä löytyy. Kierretään rajat ja yritetään ymmärtää mitä pitää hankkia, mitä tarvitaan ja mitä löytyy jo valmiina. Mitä tehdään ensimmäiseksi. Pari hassua päivää vielä…

  • Talounelmia

    Katselin koko kesän ruotsalaista tv-sarjaa Husdrömmar. Katselin vain, ei sen kummempaa. Mutta niin niitä siemeniä kylvetään.

    Kolmisen viikkoa sitten tallustelin taas kerran maailman hitaimman koissun kanssa rannassa ja päätin viihdyttää itseäni katsomalla minkälaisia omakotitaloja löytyy, kun laittaa alueeksi Uusimaa ja hintakatoksi 100 000 €. Ensimmäinen yllätys oli, että taloja löytyy. Helsingin, Espoon ja Vantaan rajojen sisäpuolelta on tietenkin turha kuvitella löytävänsä oikeastaan mitään, mutta Lahden ja Helsingin välissä on tarjontaa niin idässä kuin lännessä.

    Kiinnitin huomioni yhteen, jonka kuvissa oli sympaattisen oloinen talo, satumaisen näköinen piha ja tonttiakin riitti. Päätimme lähteä sunnuntaiajelulle katsomaan taloa. 20 minuuttia ennen perille pääsyä alkoi armoton vesisade ja perillä näkymä oli kaikkea muuta kuin satumainen. Pieni, vanha talo. Omituinen piha ja huonokuntoinen piharakennus. Loppuosa tontista oli ryteikköä. Naapurien uudenkarheat jättimäiset talot oli heti aidan takana. Oli siinä omat puolensa, mutta minulle ei jäänyt pisaran vertaa sellainen olo, että haluaisin sinne takaisin.

    Sen sijaan käteen jäi tiivistynyt käsitys siitä mitä oikeastaan haluaisin. Haluaisin isohkon tontin, jossa ei olisi naapureita lähellä. Kaikkien äänekkäiden harrastusteni kanssa isoin kaipuu on nimenomaan sille, että olisi paikka, jossa saa huudattaa sahaa, laulaa oopperaa ja soittaa saksofonia ilman, että tarvitsee vähääkään miettiä häiritseekö tämä jotakuta. Talossa tai piharakennuksissa pitää olla tilaa verstaalle. Pihaa pitää olla, muttei liikaa. Talokaan ei saa olla liian iso.

    Selailin ilmoituksia. Sitten se osui silmään. Kansikuva ei ollut mitenkään sellainen huomionkiinnittävän kaunis. Keltainen talo keskellä peltoa. Iso lämmitetty autotalli. Pihaa ja vähän peltoa. Pieni aittamökki ja pieni saunamökki. Kuvista näki, että lehti ei ollut vielä puussa. Oli siis ollut myynnissä jo jonkin aikaa… Ja taas ajeltiin.

    Avasin auton oven ja hiljaisuus oli huumaava. Katsoimme pikaisesti talon. Sympaattinen. Neutraali haju. Kylpyhuone on vanha ja ryytynyt. Se täytyy suolistaa ja rakentaa uudelleen, mutta se kaikki oli odotettavissa. Yläkerran kylmillä vinteillä näki, että vesi ei tule ainakaan katosta läpi. Yläkerran huoneiden väliseinän voisi purkaa ja siitä saisi yhden ison tilan, jota halkoo piippu. Alakerrassa kaksi huonetta, eteisaula ja keittiö. Vihreä keittiö. Olen haaveillut vihreästä keittiöstä. Huoneisiin on laitettu uudet puulattiat. Ikkunasta näkyy omenapuut ja peltoa. Joo, talo on ihan ok, mutta se autotalli. Haluan nähdä autotallin!

    Hyvänen aika miten hyvän verstastilan siitä saisikaan! Lisäksi pihassa oli vanha iso rakennus. Täynnä tavaraa ja sälää. Pieni kasvihuonekin on valmiina odottamassa. Ja pellon puolella aitta ja sauna. Piha, jossa koissu saisi juosta nakuna ilman hihnaa. Olla vihdoin vapaa sen sijaan, että on jatkuvan tarkkailun alaisena.

    Viivyimme vain puoli tuntia ja minulle jäi selkeä tunne, että tänne haluaisin takaisin. Järjestelyjä. Pohdintaa. Laskelmia. Lisää järjestelyjä ja pohdintaa. Mielipiteitä. Tarjous. Hermostunutta odotusta. Ja lopuksi soitto, että tarjous on hyväksytty.

    Minä ostan meille talon, pihan ja pienen palan peltoa.